United States or Chad ? Vote for the TOP Country of the Week !
Samassa pysähtyivät vaunut sen valkoisen rakennuksen eteen, ja Helena tunsi köyhyyden ja pikkumaisuuden enteitä, ja niin voimakas oli tämä tunne, että se kuului niihin, jotka ainiaaksi painuvat muistiin se oli niitä, joiden mukaan sitte koko ikänsä arvostellaan ja tuomitaan oloja.
Laivalla on muutamia sveitsiläisiä käsityöläisperheitä. Niiden lapset lauleskelevat sveitsiläisiä kansanlauluja kaksiäänisesti. Sveitsin vuorista ja muusta luonnosta on laulujen aihe. Muukin sveitsiläinen yleisö innostuu ja yhtyy lauluun. Erään laulun värssyt aina loppuvat sanoilla: "oi armas vuoristo, nyt hyväst' jää, nyt hyväst' jää!" Sanat ja sävel painuvat mieleemme.
Tarttuen kiinni säestykseen alkaa hän laulaa, ja muistiini painuvat seuraavat sanat: »Niin paljon sua rakastan, etten voi kielin kertoella, ja kuitenkin mä ainian sen tahdon julki lausuella. Jokainen kuiske, sananen, sun nimes onpi, armahainen. Jos poissa oot tai luonani, sua ikävöitsen, muistan aina.» Ei hiiskaustakaan kuulu suuressa salissa. Miltei henkeä vetämättä seuraa yleisö mukana.
On vanha totuus, jatkoi hän sitte, ja kuitenkin ihminen aina sitä ihmettelee, kun tulee sen kokemaan, miten suuri kautta elämän tuntuva merkitys lapsuuden muistoilla on, niillä ainakin, jotka painuvat kaikkein syvimmälle. Minä sain niinkuin muutkin jo pienenä vastaanottaa erilaisia vaikutelmia, mutta äidin antamat olivat voimakkaimmat, sentähden oli niitten merkitys ratkaiseva.
HANNA. Oi! voisinko laulaa nyt? ELMA. Koska arkussani makaan, niin vasemmalle kallista pääni. HANNA. Niin, silloin muotos olkoon hiljainen, ihana murhe. Sinä raukenet, ja silmäkantes painuvat. Nyt ottakoon sun armoihinsa Jumala taivaan. ELMA. Niin ja amen! Oo, minä kuolen! HANNA. Sä mieleni korotat. Kirkkaasti ääneni kaikukoon koska neito kaunis kuolee.
Vavahtaa aron hevonen, hiekkaan painuvat sen sieraimet verta vuotavat ja erämaan santa janoinen sen vaalenneen juo hurmehen. Se suistuu, sen silmät raukeaa, ja erämaan lapsen erämaa se hautaa hiekkaan pehmeähän.
Entäs se sorea puu? Kun lempivän, siskollisen kumppanin suu on vaiennut, hellä silmä umpeen mennyt, sen sielu, tuo puun kirkas peili, pois eronnut, niin puun oksat painuvat mannerta päin ja uhkeista lehdistä lähtee kiiltävä kulta ja putoilee kyynelhelminä alas. Pitkällisesti vaalenee vihannuus; pitkällisesti häviää kaikki ilo, sitte kauneus, sitte voima ja vihdoin elämä.
Siltä puuttuu draaman alkuehto: voimakkain intohimojen ristiriita, siinä ei ole toimintaa, vaan kyllä pitkiä puheita. Se on sarja mitä somimpia kuvaelmia, täynnä viehättävää Stilleben'iä. Mutta kaikki nuo heikkoudet vajottaa varjoon Egmont ja Clärchen, nuo loistavat, valoisat, ylevän-ihanat kuvat, jotka ikipäiviksi painuvat lukijan mieleen.
Onko se puu vai mikä tuolla kukkulalla? Se on ikivanha, suunnattoman suuri tuuhea koivu. Sen juuresta on näköala, joka ... saattepahan sitten nähdä... Sekö se on teidän temppelinharjanne? Se se on! Mutta sinne on vielä matkaa ... koko tuo metsäinen taival ... ja koko tuo rinne kiivettävänä. Harjua vähän aikaa kulettuaan painuvat he tien mukana korpeen, jonka laidassa on pieni pyöreä lampi.
Huolettomana käyskentelee kujasilla talon kuusitoista vuotias poika, joka nyt on kotiluonnon helmassa uusia voimia koulutyöhönsä hankkimassa. Hatuttapäin, paljain jaloin tallustaa hän eteenpäin, taivaalla hyöriviä lintuja katsellen. Vuorotellen nousevat ja taasen maahan painuvat hänen jalkansa aivan kuin olisi joku outo voima pannut hänet tuohon pää pystyssä astumaan.