United States or Honduras ? Vote for the TOP Country of the Week !
Jumalaapelkääväisten vanhempaini hellä ja tarkka vaarinpito ja valvominen olivat osaksi estyneet senkautta, kun olin poissa heidän silmäinsä alta, vieraan palveluksessa, ja minä olin joutunut niinkuin pisara mereen, maailman pahentavaisten hyrskyjen valtaan, jonka hedelmät pian alkoivat itää ja orastaa.
Auringonpaiste, kauniisti kukitettu hauta, vieläpä kyyneltyneitten kasvojen ilmekin näytti puhuvan, ei elämää tuhoavasta hallasta eikä kuoleman kolkosta, tyhjäksi tekevästä voimasta, vaan ennemmin elämästä, joka orastaa ajallisuuden raunioilla. Murtunein surevien joukossa oli vanha tohtorinna. Vapisevana, surunsa alle painuneena hän nojasi Hanna tyttäreensä.
Entisyyden raunioilla orastaa uusi elämä. Meillä on suuren rakkauden suuret juhlat, sanoi neiti Toll säteilevin silmin. Toini nousi lähteäkseen. Eilert Olsenkin heitti hyvästit. He olivat kumpikin vaiteliaita kotimatkalla. He eivät nähneet luonnon kauneutta eivätkä kuulleet sen säveleitä. He kuulivat vain oman sydämensä vaativan, voimakkaan äänen. Kirje oli kotona odottamassa Toinia.
Mahtava on meri myrskytessään, mutta tyynenä, hiljaisena on se vieläkin valtavampi. Hiljaisessa kätkössään siemen kuolee, orastaa ja nousee uuteen elämään. Hiljaisuudesta ovat kaikki suurtyöt, kaikki syvät ajatukset alkunsa saaneet. Hiljaisuudessa löytää ihminen paraiten itsensä, löytää Jumalansa! Toini hymyili hieman. Hän oli jo tottunut tähän hiljaisuuden ylistykseen.
Perehtyä siihen vois hän helposti, jos joutuisi vain mukaan; lyön veikkaa, että Kiista siitä pois. hymyillen. Käsittää nuorta naista voiko kukaan! hullunkurisesti. Ne talvirukiin lailla orastaa, kun lumessa ja roudassa on maa. He joulut juoksee tanssitilaisuuksissa Miss' seikkailu- ja juorujutut soivat Kun kevätlämpö läikkyy avaruuksissa Niin pikku naikkosemme vihannoivat!
Saan paljon puuroa vielä syödä, Saan läksyt lukea, tehdä työtä, Kunnekka partani orastaa, Sentähden tahdon nyt mellastaa. Nyt mikä estäisi riehumasta, Olenhan rikkaampi kuningasta, Miel' uljas, raitis ja riemuinen, Mä tiedän maailman omaksen'. Mut aikaa ei tule koskaan toista, Ei koskaan aurinko silleen loista, Ei linnun laulu niin hellin soi, Se riemuun kivenki saada voi!
Tuossa syvässä voimassa, viimeisessä tosiasiassa, jonka taa ei yrittely voi kulkea, löytävät kaikki oliot yhteisen alkuperänsä. Sillä olemisen tunne, joka tiedottomalla tavalla orastaa sielussamme hiljaisina hetkinä, ei eroa olioista, paikasta, valosta, ajasta eikä ihmisestä, vaan on yhtä näiden kanssa, ja kumpuaa silminnähtävästi samasta lähteestä, josta niiden elämä ja olemus on kotoisin.
BILEAM. Noin suurta saarnaat. Miks' et toteuta Sit' Israelissa, sun kansassasi? Se pystyy kostoon vaan ja murhatöihin. ENKELI. Se vilja, joka tähkii minussa, Orastaa kansassani: yksi Herra Elämän siellä uhkuaa ja tässä. Mut siellä raju kevät tulvehtii Ja tässä kesä, johon kevät pyrkii. BILEAM. Niin julma kevät! Syöpi kansoja. Mun kansaniko surmaan tuomittais?
Siitä vedestä heti kotipaikkani tunsin, kun rantahietikolle jouduin. Silloin kun minut täältä vietiin, kirkkoa ei vielä ollut tuolla lahden takana. Uusi sukupolvi orastaa nyt maassa. Tämä honka, jonka juurella nyt seisomme, on minulle sangen tuttu. Sen juurella olen siskoineni monet kerrat tarhasilla ollut. Siihen aikaan ylettyi sylyykseni sen ympäri, ja nyt tuskin meidän kahden ylettäisi.
Mutta kun kansassa tapahtuu jokin uudistus, vaikuttaa se joka taholle, panee kuin kevättulva vauhtia kaikkiin seisoviin vesiin, loihtii lehtiä siihen, missä ei olisi luullut oksiakaan olevan, antaa kaikille taipumuksille oikeuden orastaa. Kuka olisi voinut muutama vuosikymmen sitten uskoa, että kansallinen innostus voisi ulottaa tehovoimansa liikealallekin siinä määrin kuin se nyt on tehnyt?