United States or Sudan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kaikki mikä oli kotoista, suomalaista, s. o. kansan omaa, se oli rakasta; ja tämä rakkaus todistettiin kirjallisilla teoilla, joista parhaat elävät vieläkin kauneimpina muistoina tuolta sopusointuiselta ajalta. Suomalaista sivistyneistöä ei ollut, tai mitä vähän, orasta oli, niin siinä ei ollut kuvaamista; se oli yleinen huomio.
Suomi on minun synnyinmaani, minä olen Suomessa, minä olen vapaa pääskynen tirlitt, tirlitt, trlitilitilii! tirlitilitilii!" Se oli Hirundo Heraldika. Taivas oli sininen ja ilma oli kirkas; kaikki puut jo pistivät esille vihantia lehtysiään ja maasta nousi orasta, kuni neulojen neniä. Sini-salon sydämmessä hyppelehti pienoinen puro kallioitten kainalossa.
Samoin elämässä kuin opissakin koimme olla heille esikuvana; sillä jos vanhimmat eivät itse elämässään seuraa sitä, mitä he ovat lapsillensa opettaneet, niin heidän siemenensä ovat kylvetyt kalliolle, jossa ne eivät idä eivätkä orasta. Me olemme kokemuksesta sen havainneet, että lapsi pitää vanhempansa parhaimpina ja luotettavaisimpina ihmisinä maan päällä, ja luottaa ehdottomasti heihin.
Myös kansas hengetön on erämaa: Avujen touko siell' ei orasta, Ja hyveen helmi on kuin hiekan jyvä, Niin halpa. BILEAM. Mutta erämaankin hiekka On kallis erämaassa syntyneelle. Mut hiekast' ei lie henkes alkujaan! Elämän lähtehest' on elämäsi. Tuo lähde kaiken totuuden on lähde: Siis totuudelle henkes olet velkaa.
Tunnen vaan oman tilani. Ajattelehan orasta, Hangen alla uinuvata. Se kevättä vartoi, vartoi, Toivoi putkelle puheta, Kukkiakin päivän alla, Nauttia kevät-iloja. Niin tulikin keito kevät, Päivin paistoi, öin pakasti, Söi orahan onnen toivon, Ilon kuihdutti kukalta. Niin uneksin, niin odotin, Niin olen pettynyt minäkin. NUORI JOUKO. Heitä jo lapsien tarinat!
Keli oli jo huonoa, mutta vaikka pellot melkeen paljaina makasivat, ei näinä aikoina mitään vihervää orasta lumen välistä esiin itseänsä pistänyt, vaan kasvoi kussakin paikassa orjantappuroita ja ohdakkeita, jossa ennen viljavainioita ollut oli.
Eikö herrat ja rouvat ja ryökkinät saaneet keskenänsä puhua mitä kieltä he "lystäsivät." Koskiko se kansaan ollenkaan? Näin tavoin oli se jotenkin karua ja kuivaa maata, jota kansan juhlain toimittajat olivat ruvenneet kyntämään Onkivedellä. Tuskan hiki oli heidän otsassansa, kun ei he nähneet pienintäkään orasta nousevan kylvöstänsä.
Pidin yhtä tarkan vaarin kuin ennenkin nuorista eläimistä, että ne yöksi päästettäisiin suojaan kylmästä itätuulesta, ja katselin heikkoa orasta ruskeissa juovissa samalla mielihalulla, kuin saisin nähdä sen kypsyvän ja leikattavan.
Mutta piispa istui kau'an iltaisella ajatuksissaan; ja levolle laskiessaan hän lausui: Niin menee sivistys-työ vähitellen eteenpäin; satavuotta on pieni aika kansakuntain, ihmiskunnan historiassa ja kuitenkin siinä on jo monta orasta ehtinyt kuihtua taikka tähkälle tuleentua. Kukapa olisi voinut Agricolalle sanoa: sata vuotta tämän jälkeen on Suomessa oma yliopisto, on raamattu Suomen kielellä.
Toisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla heidät oli vallannut sama tunne kuin Uutelan. »Katsokaas kuinka pulskaa orasta!» »Arvolaan on laitettu uusi lasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?» Huudahduksia ja mietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei sen vertaista voi olla missään muualla.