United States or Sudan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Muuten heidän puheitaan ei tietty; Tarina vaan on, että syksyn tullen Uljas kreivi ylkämiesnä nähtiin, Viipyi pari päivää vaan ja lähti Tilalleen taas onnellisna nuoren, Onnellisen kreivinnansa kanssa, Kauniin ompelijan, Jennyn kanssa. Legendoja. Kirkko. Kova onni, kolkot koetus-alat Köyhyyteen ja hätään oli syössyt *Ollin* talostaan ja tavaroistaan. Vihdoin vuodet vei, mink' onni säästi.
Ei ennen emo torunna, Kantajani kalkuttanna, Kun tein kieron kehrävarren, Väärän värttinän rapasin. Ei vielä emo torusi, Kantajani kalkuttaisi, Jos ma viikomman viruisin, Kauan työttä kalkehtisin. Ei vielä emo toruisi, Kantajani kalkuttaisi, Jos joisin hevosen varsan, Kellokaulan kenkkeäisin. Vaan tuosta emo toruvi, Kantajani kalkuttavi, Toin tuhman tulen puhujan, Pahan paian ompelijan.
Mitä sanotte, Martha? Sopiiko se hänelle? kysyi hän, ylpeän mielihyvän ilme kasvoissa. Sopihan se vallankin hyvin Ailin valkean kuulakkoon, hieneeseen hiviöön, ja heleään punaan hänen poskillaan. Vähän aikaa häntä katseltuaan jätti äiti kankaan ompelijan huostaan ja läksi muihin toimiinsa. Martha asetti mittanauhan Ailin vyötäisille.
Välistä kun pimeitä ajatuksia sittenkin tahtoi tunkeutua mieleen, hän alkoi puhella ompelijan kanssa, mistä milloinkin sattui, joutavanpäiväisistä asioista useimmiten, joista hän ei oikeastaan välittänyt edes sen vertaa, että huoli ajatella mitä itse sanoi, tai kuunnella mitä toinen vastasi. Ompelija katsoi häneen kummastellen ja mietti itsekseen, ettei rouvan laita kuuna päivänä ollut oikea.
Mutta kun hän oli jäänyt yksin, kaikui hänelle usein korviin tuo ompelijan kysymys: »niin, että mihinkä sitten joutuisitte?» Eräänä yönä hän näki kummallisen unen. Hän oli kuolleiden valtakunnassa; pimeätä ympärillä ja kauhistusta; koko ilma oli täynnä huokauksia ja tuskaa ääretöntä, loppumatonta. Mitä kauvemmaksi hän kulki, sitä suurempi oli henkien ahdistus.
Hän käytti koko sukkeluuttaan, tehdäkseen heidän »ihanteensa» naurettaviksi. »Minä en ole koskaan kuullut naisesta, joka ihailisi todellista ajattelevaa miestä,» hän alituisesti toisti. Samaan aikaan kuin Holtin huomio kiintyi äänettömän ompelijan silmiin, teki myöskin hänen sulhasensa Jaakko Vik havaintoja hänen suhteensa.
Ompelijan työ oli rasittavaa ja ompelijoista puhuttiin ylimalkaan pahaa. Huonoja ihmisiä muutamat olivatkin, herrain kanssa seurustelivat... Vaikka olihan niitä hyviäkin niissä, kerrassaan kelpo ihmisiä. Se olisi siinä, minkälaisten seuraan Elsa joutuisi. Mutta pahin pelotti. Tupakka- tahi tulitikkutehtaaseen voisi Elsa piankin päästä, kunhan vähän vanhenee.
No, sitä ei minun tarvitse sanoa; jos kenellään on mitään moittimista teidän iso-isäänne vastaan, niin ei se ainakaan ole ylpeydestä. Nyt on kertomus loppunut, hyvät lapset! Nyt te tiedätte mistä syystä minä olen vähää närkäs vaatteitteni suhteen ja minkätähden minun täytyy oikein kovasti taistella ompelijan kanssa joka kerta kuin uudet vaatteet ovat ommeltavat.
Lääkäri saapui myöskin ja antoi hänelle nukuttavia rohtoja, joita oli tuonut mukanaan. Eikä aikaakaan, niin hän jo täydellisesti tyyntyi ja kun äiti toimitti hänet vuoteelle, meni hän samaa päätä uneen ja nukkui yhtä mittaa seuraavaa aamua melkein puolipäivään saakka. Kun hän heräsi, oli kihlaleninki jo uuden ompelijan käsissä, eikä mitään merkkiä näkynyt enää eilisestä tapaturmasta.
Mutta hän ei virkkanut siitä mitään kenellekään, odotti vaan, milloin muut sen huomaisivat. Toinenkin omituisuus pisti ompelijan silmiin. Joka kerta kun etehisen kelloa soitettiin, sävähti Alma kuin ukkosen lyömänä, pudotti työn käsistään ja kuunteli; jos sitten Miina tai hän yrittivät lähteä avaamaan, kielsi hän hätääntyneenä: »Ei saa laskea, ei saa laskea, elkää, elkää avatko.»