United States or Poland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta paljon myöhemmin minä kuulin äitini oven hiljaa sulkeentuvan ja äänten puhuvan matalaan ja nähtävästi tärkeistä asioista. Kaikki aistit jänteessä minä nyt kuulin Ewelynin äänettömät askelet, kun hän huoneeni ohitse pistäysi omaansa. Ainoastaan Betty rohkeni minua puhutella. Hän koputti oveani ja tuli sisään, kun minä vielä seisoin akkunassa myrskyä kuuntelemassa.
Sir Kenneth ei joutanut enään ottaa vaari mitä sitte seurasi; sillä samassa silmänräpäyksessä El Hakim tarttui hänen hevosensa ohjakseen ja kiiruhti omaansa, ja niin molemmat yhtä haavaa lähtivät nuolen nopeudella menemään, että skotlantilainen ritari tuskin saattoi hengittää eikä mitenkään olisi voinut, jos olisi tahtonutki, hillitä saattajansa salamantapaista vauhtia.
Samassa he huomasivat herttaisen pojan ja huudahtivat molemmat ihastuneina: »Sinä siis olet lapsenlapsemme! Tullos, tullos syliimme!» »Jumala sinua siunatkoon, lapseni», isoisä huudahti nostaen hänet käsivarrelleen ja suudellen häntä, ja isoäiti toisti: »Jumala siunatkoon sinua, rakas, suloinen lapsukainen», ottaessaan pojan isoisän sylistä omaansa ja itkusilmin suudellessaan häntä.
Närkästyneellä liikenteellä kallistaen päätänsä taapäin laski Löfving kätensä pojan olalle ja sanoi: Antaa Hattujen hoitaa omaansa ja hoitakaamme me omaamme, niin kukin vastaa omasta puolestaan. Kuningas on itse nimittänyt päälliköt, ja totta kai hän paremmin tuntee herransa kuin sinä ja minä.
Sitte nousi hän, meni pankon luo, kakisteli siellä ja palasi takaisin; he alkoivat taas veisata. Virren veisattuaan he taas vaikenivat. Elämä alkoi vaatia omaansa. Kanasen Maija Liisa mietti sopivaa paria Anna Liisalle.
Sillä tässähän tarinat juuri omaansa, tarinat ja historjat. Ja seuraavan tarinan tästä kivestä kertoi heille Aapo.
Olavi otti kuihtuneen käden hellästi omaansa: »Miksi äiti sitä epäilee? Tiedämmehän me, että mitä äiti sanoo, se on aina hyvää.» »Niin, tarkotus kyllä, kyllä. Mutta sattuu joskus tapauksia, jolloinka ihminen ei tiedä kuinka pitäisi tehdä, vaan epäilee ja hapuilee. Ja sellainen on nyt tämä minunkin kohtani.
On keveät jalkansa karkelossa, ovat heleät äänensä, kun illatsuissa laulaen karsinassa istuvat. Hellinä ja herttaisina pysyvät täällä kaikki jöröjä ja äänettömiä. Ka niin Karjalan mies omaansa hoitaa! Hyväpä näkyy olevan heillä siellä elämä, sanoi Marja, ompelustaan kääntäen. Kullassa kuhajavat, silkissä sihajavat. Emme talvikausia heidän vuoteillaan viru.
Tässä, ihan uudessa ja entistä kuitenkin niin lähellä, että jos tulen tuohon kuuseen panisin, ne sinne sen näkisivät. Sytyttäisinkö, että pitäisi tulla karkuria hakemaan, vaatimaan »omaansa» pois? Tulisipahan! koettaisipahan! »Ei se sinun omasi ole enää!» huutaisi sille Shemeikka. Syntyisi tappelu. Olisi tuota soma nähdä. Marjalle tuli kuin ilon raivo rintaan sitä kuvitellessa.
Oli varsinkin yksi ajatus, joka ei antanut hänelle pahaakaan rauhaa, vaikka hän aina koetti sitä karkoittaa. Hänen teki mielensä hävittää kaikki, mikä ei kunnialla hänen omaansa ollut. Jos hän sen teki, poistuisi synti suvusta ja onni tulisi sijaan. Mutta sitä tuumaillessaan juohtui hänen mieleensä, ett'ei nuo oikeastaan hänen rahojaan ollutkaan, vaan Leivin.