United States or North Korea ? Vote for the TOP Country of the Week !
Niin jatkoimme matkaamme ja puolenpäivän aikaan saavuimme Loimijoen kirkolle, jossa ensiksi ajoimme nimismiehen talolle. Kohta kun pääsimme pihalle ja laskeuduimme hevosten selästä, ehätti nimismies luoksemme ja sanoi: »Ollapa teitä nyt viisi tai kuusikaan miestä, niin saisitte suuren joukon rahoja.» »Mistä niin ja millä tavoin?» kysyin minä.
Ajatus oli kovin lähellä ollakseen syntymättä, toivomus liian luonnollinen jäädäkseen lausumatta: »ollapa, että olisivat meillekin tilkkasen säästäneet! Mutta nahkaansa ovat, pakanat, viininsä viimeiseen tippaan vetäneet!» Liekö vartija arvannut aivoituksemme, en tiedä mutta samassa hän virkkaa: Jos korkeasti kunnioitetut herrat tahtovat tyhjentää pullon viiniä... Linnanko viiniä?
Ollapa meillä Suomessa jossakin semmoinen kesäasukkaita varten rakennettu, esim. rantaradalta jonnekin Porkkalaan tulee vielä selviämään, miksi juuri merenrantaa tuli ajatelleeksi. Se on aivan uusi, avattu liikkeelle muutama vuosi sitten, ja kiiltää puhtauttaan ja nuoruuttaan.
Voi kuitenkin, ollapa niin pitkällä! Voi kuitenkin! Ajattele nyt pöydän kattamista. Toinen kohtaus. Entiset. Alfred. LIISA. Herra appi ja rouva anoppi kai tulevat tänne aamuruoalle tänään? HEIKKI. Iloitsemaan vastanaineiden onnesta... Hm, appia en ainakaan minä voi tuoda nähtäväksi. LIISA. En minäkään. HEIKKI. Eikö totta, siinä on kyllin, että meillä on toisemme. Jumalan kiitos, pöytä on katettu!
Mutta ollapa minullakin hevonen, niin ajaa karahuttaisin teidän kerallanne kilpaa pimeän peittämillä poluilla. Te olette tänä iltana eriskummaisella päällä, neiti. Mutta jos kuinkakin vakuuttaisitte suosivanne tällaista säätä, niin minä toki olen siksi kohtelias kavaljeeri, etten puhelemisellani seisota teitä taivaan alla, josta vettä ropisee niinkuin saavista kaatamalla.
Vaan kyllä se on tuokin kuun ja päivän päästäminen Pohjolan kivimäestä ... en tiedä, tyhmä olen, mutta poikia ne olivat siihen aikaan Suomen pojat! Ollapa täällä vielä niitä miehiä! Se on taas pimenemässä Suomen päivä. On tosiaan, eikä näytä olevan toivoa valkenemisesta.
Tyynenä sunnuntai-iltana kuljimme me kiirettä pitämättä kotikylää kohti. Venheitä parveili edessä ja takana, kirkon ristit katosivat ja järven rannat kuvastuivat liikkumattoman veden pintaan. Oli muutamassa niemessä pienoinen talo, ja minä sanoin Marille: Onpa siinä sievällä paikalla talo. Sievälläpä näkyy olevan. Ollapa se meidän... Saapihan sitä aatella, vaikkei olekaan pakko päätellä.
Palttoo päälläni, kaulus pystyyn käännettynä, pää vedettynä hartiain väliin ja kädet työnnettyinä syvälle taskuihin kävelen minä edestakaisin, kunnes väsymyksestä tylsänä istahdan rautalevylle ja nojaan selkääni seinään. Ollapa edes vuode alhaalla, että saisi siihen heittäytyä pitkälleen! Pyytäisinkö vartialta? En viitsi hänen armeliaisuuteensa vedota.
Ollapa minulla yksikään lauta, yksi ainoakaan lauta, jolle voisin huoleti astua! huokasi hän miltei kuulumattomasti. Ilmoitettiin, että kanslianpresidentti, parooni Düben, eräs myssyjen johtajista, pyysi päästä puheille. Kähertäjäni! huudahti kuningas, sillä hän ei ollut vielä pukeutunut ja näin aamuasussaan hän ei voinut vastaanottaa kanslianpresidenttiä.
Hän yritti ruveta huutamaan, vaan heräsi ja huomasi itsensä suullaan makaamassa ja tunsi olevan niin kuuman että ihan oli märkänä joka kohta. Eukkonsa kuorsasi ja se kuului aivan samalta kuin sekin jyväin tulvaaminen. "Ollapa sellainen jyvän paljous ihmisissä", ajatteli Simo. "Mutta hitto mikä hätä piti olla tyhjän tähden." Eukko ei lakannut kuorsaamasta. "Ole hörrittämättä siinä!" virkkoi Simo.