United States or Gambia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Lupaatteko sanallanne?" kysyi tohtori tämä oli aina suuri vetoaminen meidän, poikien, kunniantuntoomme. "Sanallani, Sir!" vastasin minä, noudattaen vanhaa koulutapaamme. "Olkoon siis menneeksi!" arveli tohtori, taputtaen minua olkapäälleni ja yhä pitäen kättänsä siinä, kun vielä kävelimme edestakaisin.
Hän ei nyt halunnut puhua heidän eripuraisuutensa syystä, siinä asiassa hän oli menetellyt parhaan vakaumuksensa mukaan. Mutta hänellä oli toinen asia sydämellään, ja näin sanoen hän laski kätensä olkapäälleni ja istuutuessaan taas sohvaan veti minut ystävällisesti luokseen.
Hän laski kätensä olkapäälleni, niinkuin hänen oli ollut tapa tehdä, kun olin pieni poika, mutta ei nostanut ylös harmaata päätänsä. "Kosk'ette ymmärtäneet minua, Master Copperfield", jatkoi Uriah samalla palveliaalla käytöksellä, "uskallan tässä ystävien kesken nöyrästi mainita, että olen huomauttanut tohtori Strong'ia Mrs. Strong'in menetyksestä.
Toisinaan iloisemmat näyt tulevat eteeni. Minä kuvailen itselleni, kuinka rohkaisen mieltäni ja ilmoitan rakkauteni Miss Larkins'ille. Minä kuvailen itselleni, kuinka Miss Larkins'in pää vaipuu minun olkapäälleni ja hän sanoo: "Oi, Mr. Copperfield, saanko uskoa korviani!" Minä kuvailen itselleni, kuinka Mr.
Hymyillen tuota samaa hiljaista hymyä, hänen oman kauniin salaisuutensa hymyä, jonka tunsin niin hyvin entisiltä ajoilta, mutta jota hänen nyt ei enään tarvinnut peittää hän kääntyi minun puoleeni ja laskien kätensä olkapäälleni katsoi minua vakavasti silmiin ja sanoi: »Rakas hyvä Fredrikini! En voi sanoa sinulle miksi, mutta tiedän varmaan, etten elä niin kauan, että näkisin kevään koittavan.
Tätini siirsi silmänsä pois minusta yhtä pitkäänsä, kuin hän oli kääntänyt ne minua kohden, ja varjosti niitä miettiväisesti kädellänsä. Tuosta hän laski toisen kätensä olkapäälleni; ja niin istuimme molemmat, entisyyttä katsellen ja sanaa puhumatta, siksi kuin erosimme yöksi. Minä ratsastin varhain aamulla vanhojen koulupäivieni näkymölle.
Steerforth, jota kovasti huvitti, että minä olin pantu neljään viidettä, nauroi taas ja taputti minua jälleen olkapäälleni ja käski minun syödä suurusta kanssaan seuraavana aamuna kello kymmenen josta kutsumuksesta minä olin varsin ylpeä ja onnellinen.
Kaikki väki oli vetäytynyt taas pirttiin, josta alkoi kuulua veisuu, kuolinvirren veisuu vainajalle, joka ehkä jo seisoi Jumalan kasvojen edessä minua syyttämässä. Ja minä purskahdin katkeraan itkuun. Ikkuna oli auki tupaan. Virren lakattua rupesi siellä joku lukemaan. Samassa laski joku kätensä olkapäälleni ja virkkoi: Lähdetäänkö jo? Se oli hakumieheni.
Mutta prinssin hovimestarin käsi laskeutui silloin äkkiä Mayer Anshelmin olkapäälle, josta poika niin kummastui, että hän paikalla pysähtyi. "Mitä?" kysyi hän, "eikö teitä peloita koskettaa likaista Juutalaispoikaa. Te laskette ylhäisen valkean kätenne minun olkapäälleni, ettekö pelkää siitä saastuvanne?" "Hiljaa, poikani", sanoi prinssin hovimestari.
Sitte laski hän kätensä olkapäälleni niin lujasti, että tunsin sen painon, katsoi minua silmiin ja sanoi hiljaisella, ihmeellisen lempeällä äänellä: »Jumala auttakoon sinua, lapseni. Sinua on suru kohdannut nuorena; kunpa jaksaisit sen kestää.»