United States or Micronesia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ne olivat ainoat sanat, jotka kurja mies lausui sinä iltana. Ja semmoisia sanoja ei hänen oltu kuultu ikinä lausuvan. Olivatkohan nuot sanat hiljastuneen katumuksen sanoja? Kenties, kenties. Vaimot nukkuivat vihdoin, nukkuiko mieskin? Sitä ei tiedetty. Aamu tuli. Vaimot heräsivät.
Juohtui mieleeni, miten viattoman ja vallattoman vapaasti Emmi kihloissa ollessaan kohteli Juhoa milloin hellästi, milloin veitikkamaisesti, vuoroin hyväillen, vuoroin vaatien. Nyt hän sanoi aina "Evans" ja koki kaikin tavoin esiytyä emännän arvon mukaisesti. Olivatkohan he häntä siihen koulunneet? Tuskin vain.
Ja vähän he sivumennen sen ohessa itsekseen arvelivat, että olivatkohan pojat yhtä otolliset herran ehtoolliselle menemään kuin he, ja oliko Jumala heille suosiollinen, vaikka noin kylmäkiskoisia olivat ja jäykkiä. Jotain ansiota he sentään salaisesti ja puoleksi tietämättänsä toivoivat vuodattamista kyyneleistään. Mutta tällä hetkellä ei semmoisille ajatuksille vähääkään sijaa löytynyt.
Olivatkohan he ehkä äiti ja tytär? Ehkä, sillä miksipä olisi muuten tämä yksinkertainen taulu yksin ollut tänään seppelöitynä? Ehkä juuri sen seppeleen kukat tekivät taulun niin elävän näköiseksi.
Kuuselassa sanoin löytyvän sitä sorttia kaksi ja oikein aika heiskaleita, mutta että toinen niistä on kihlattu jo monta vuotta sitten, mutta sulhasensa on kuollut sotaan, ja sentähden on tyttöraiska päättänyt lopettaa päivänsä Kyöpelinvuorella santasäkki selässä. Niin selittelin heille asioita, rupesinpa viimein tuumailemaan, olivatkohan kunnon miehiä, ja pois juoksin heistä että aho tömisi.
Hyvänen aika tokiinsa, säälitteli Reeta pois kääntyessään. On kai surkeata! Kauniita hyvännäköisiä ihmisen alkuja, vaan ovat kuuroja ja mykkiä. Olivatkohan ne mykkiä, arveli Samppa venheelle mennessä. Mitäs vielä. Ei muuta kuin ylpeitä, sanoi Reeta. Siinä sen näette, tytöt, kuinka halpana herrasväen lapsetkin pitävät meitä talonpoikaisia. Ei puhetta anneta.
Palattuani matkalta kyselin moneltakin, olivatkohan nuo vuoret ja laaksot aina olleet yhtä metsättömät ja ruohottomat vai olivatko ne viime aikoina, aikaisemmin tai myöhemmin, tulleet niin paljaiksi, ja mistähän syistä. Minulle vastattiin puita ennen olleen, jopa suuria metsiäkin, vaan aikain kuluessa on ne haaskattu.
Marian ja Joosefin historia esiintyi nyt hänelle aivan uudessa valossa. Hän ajatteli sitä koko saarnankin ajan. Kuinka Joosef oli mahtanut puuhata ja rakennella taloja Natsaretissa, kuinka hän sitten oli kosinut olivatkohan hekin käyneet kirkossa? Tietysti! Ainoastaan kuulutusten aikana hän ajatteli muuta. Hän istui suorana ja arvokkaana, tuntien ihmisten katseet selässään.
He näkivät sitten kelkan tulevan portista tulista vauhtia keskikadulle, mistä pelokkaina kävivät sen ottamassa. Kun he astuivat kotia päin, itkivät he molemmat katkeralla mielellä. Olivatkohan he jotakin syntiä tehneet? arveli Elsa. Mari intti, ettei hän ole tehnyt. Hän oli aivan varma siitä. Ja Elsa luuli, että hän se sitten varmaan on tehnyt ja hänen syynsä siis oli.
Suru oli tosin murtanut Suur-isoäidin, mutta olivatkohan silti hänen entinen ylpeytensä ja ylimielisyytensä hävinneet? Minä epäilen. Henkilöt senlaiset kuin hän voivat kestää monta ja kovaa koetusta, mutta heidän luonteensa pohjasävel pysyy kuitenkin ennallaan. Kuningas oli käyttänyt valtaansa, vaan ei oikeuttaan.