United States or Israel ? Vote for the TOP Country of the Week !
»Niinhän sinä sanoit sitä kaikkein kauniinta... Etkö sinä voi antaa?» kysyi hän värisevin huulin. »Voi, voi», sanoi Olavi ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. »Enhän minä tahtoisi sinulta mitään kieltää, mutta minä en saisi senjälkeen koskaan mielestäni sitä erästä kohtaa...» »Minä melkein arvasin, että näin kävisi et sinä voi minua ymmärtää, sillä sinä et ole minä.
Se nuori mies, se lääkäri, oli seurannut häntä. Mutta Olavi ei ehkä sitä tekisi ... hän ei minua niin paljon rakasta. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa voisi se olla mahdollista. Hän ei tahdo, että minä rikkoisin, ja kuitenkin hän tahtoo... Hän tunsi kuin pettymyksen pistoksen rinnassaan. Oli kuin olisi se loisto, joka oli Olavin päätä ympäröinyt, siitä hälvennyt.
Minä tahtoisin ilossani suudella, syleillä teitä kaikkia! Ja teitä kaikkia nyt syleilen syleissäni tätä ihanaa serkkuani! Amalia. No Kaarle! Kaarle mieletön! Päästä minut! Oletko riivattu! Mitä ajattelevatkaan nuo ihmiset tuolla vallilla! Kaarle Olavi.
Olavi ponnisti kaikki voimansa ja hymyili tyynesti: »
MAUNU TAVAST: Tee se, poikani. Minä ymmärrän: sinä kaipaat nyt Suomen siintävien erämaiden yksinäisyyttä. Mutta älä viivy kauan poissa, älä kauan! Minä tahdon sinun kanssasi vielä paljon puhua ja neuvotella. OLAVI: Tulen takaisin pian. MAUNU TAVAST: Ota kirje siis! Anna Lepaa, tarjoa toinen kätesi minulle. Ja Martti arkkiteini on tarjoava minulle toisen. Kas niin, nyt minä voin jo nousta.
Joskus ennenkin oli hän joutunut tämän tunteen valtaan: silloin kun oli lukenut jotain jaloa ja suurta, joka antoi hänelle uusia ajatuksia, vapautti ja ylensi hänet, tyydytti ja antoi ihastuneelle mielelle miettimistä. Hänet herätettiin miellyttävästi tästä miellyttävästä unesta. Olavi kutsui häntä koettamaan, eikö hän istumalla hihnan silmukkaan onnistuisi paremmin kuin muut.
Hänen katseensa irtautui Olavista ja harhaili kaukana, ikäänkuin hän olisi istunut iltahämyssä yksinään ja haaveillut. »Kuule, Olavi!» sanoi hän hetkisen päästä, silmissä omituinen loiste. »Eikös kirjoissa kerrota että toivioretkeltä palataan toivovalla mielellä kotiin?... Kotiin!» Hän säpsähti kuin unesta havahtuen. »Jospa minä menisinkin kotiin...? Mitäs sinä siitä sanot, Olavi?
Oli kerran tyttö ja poika. Ja ne rakastivat toisiaan, varsinkin se tyttö rakasti niin, ettei sitä voi kielin kertoa.» Hän katsahti Olavin silmiin, nähdäkseen minkä vaikutuksen kertomuksen alku teki. »Kauniisti alkaa», virkkoi Olavi. Mutta hänen mielessään alkoi itää salainen ajatus. »Ja he istuivat lehtojen rinteillä ja vanhojen koivujen alla ja kertoivat toisilleen onnestaan.
Olihan sentähden hyvinkin ymmärrettävää, että hänen tunteensa pyrkivät pois, toisaalle, ja että hän oli hiukan mustasukkainenkin. Rouva parka, sanoi Olavi hyväntahtoisen säälivästi, melkein niinkuin opettaja, joka on huomannut oppilaansa itseensä rakastuneeksi. Mutta yht'äkkiä leimahti hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet pystyyn hypähtämään.
Nyt ei minun ole tarvis enää tappaa mitään inhimillistä povessani: ilomielin ja alttiisti on se alistuva jumalalliseen. Kiitos siitä, Anna Lepaa, että tulit, ja kiitos, että tulit minun poikaani, meidän poikaamme, suurta ja oppinutta Olavi Tavastia vastaan ottamaan. Teidän korkea-arvoisuutenne... OLAVI: Isä! ANNA: Maunu Tavast: muista asemaasi, muista hänen tulevaa asemaansa kirkon palveluksessa!