United States or Lithuania ? Vote for the TOP Country of the Week !
Näin kevätloistossansa maa heloitti nuorna ollen, Vaan joskus rinta pakahtui nuort' tulta kuohumaan, Kun kirousta nousnehen näk' elon-vainiollen Sen poltti, rankaisi ja taas sävystyi innostaan. Mon' ennustaa, ett' ydin, maan vanhaksi tullen, jäähtyy Tuot' ennustusta, rintani, el' usko kauheaa! Kun ain' on liekit valveilla, elämä maassa viihtyy, Maa autioksi kallioks' ei kohmettua saa!
Santarmi nyökytteli päätänsä tyytyväisenä toisen supatusta kuunnellessaan, mutta seurasi samalla tarkoin ja tutkivin katsein akkunan poskessa äsken istunutta miestä. Miehen mentyä ohitse pujahti santarmi sähkösanomahuoneesen, ja kohta alkoi sähkökone nakuttaa: "niku, naku, niku, naku, nik, nak, nuk."
Tään neito, katsoen kalliolta, Het' omaks äkkäsi kullakseen: Kuin kotkan siivet ois hartiolla, Hän viepi sulholle seppeleen. Hän juoks, ei muistanut turmioita, Hän luokse armahan riensi vaan. Ja alas kiiveten kallioita, Hän loukahti surmaan kamalaan. Ja sulho, silmäten äyrähällä, Näk' oman armahans' turmion: "Mik arvo onpi nyt elämällä? Sen tuiki sammunut valo on."
Miks ei hiipinyt Hän Kainin linnahan ja veistään syösnyt Selästä puhki hamaan maksaan asti? Hän aikoi ehkä, linnaan hiipikin, Näk' epäjumalan ja hurmaantui Ja maahan lankes katuvaisena. Hän oli raukka! Eikö niin, te haamut Veriset? Eikö niin, te henget kaikki, Jotk' ette näissä hirmuluolissa Saa rauhaa, jossa luunne, raudoissa Viel' yhä, pimeässä loistavat! Kostoa! kostoa!
Kun tunsi kuolimensa, Hän luki aarteitaan, Kaikk antoi pojallensa, Ei pikaria vaan. Hän istui atrialla, Seurassa uroitten, Tuoll' ranteen kukkulalla Linnassa isien. Tääll' kanssa ystävitten Joi maljan viimeisen, Ja pyhän pikarin sitten Hän heitti merehen. Hän näk' sen putovan, pohjaan Sen näki siirtyvän. Hän sulki silmäns; koskaan Ei juonut enähän. Kulkeva kello.
Nuo niiden veljiä on, jotka kansas Näk' elossa ja kuolleina; nyt hurskaast' Anovat veljein veren sovitusta. On uhri poikas; hänen kuolla täytyy, Jott' uikuttavat haamut tyyntyisi. LUCIUS. Pois hänet viekää! Heti tulen tekoon! Ja miekoillamme ruumis roviolla Niin silpokaamme, ettei palaa jää. TAMORA. Jumalatonta, julmaa hurskautta! CHIRON. Noin raaka puoliksiko Scythiakaan?
Ja poika tornihin kiipes jo, Näk' kylät, kaupungit silloin, Tuoll' liikkui viljava vainio, Kuin tuuli hengitti milloin. Hän pyrki auringon uljaan luo, Mut halki taivahan kulki tuo Ja laski pilvehen illoin. Nous vuoren korkean huipullen, Siell' lunta, talvea kyllä, Ja kesän pilvi se kultainen Virvoitti maan hymyilyllä. Tult' iski pauhaten ukkonen, Täristi jalkoja poikasen, Vaan aurinko pysyi yllä.
Häll' oli ollut kehtona Isänsä vanha haarniska; Hän nukkui siihen, kuunnellen Kilinää raudan ruosteisen; Näk' unta verisistä töistä vaan, Ja soti ennenkuin hän astuikaan. Hall'in pilkkalaulut.
Jott' ajan viholliset tekosyytä Ei tästä sais, niin suokaa meille käsky. Ett' anoisimme hänen vapauttaan. Enempää meill' ei mieless' oma hyöty, Kuin minkä teidän etuunne se koskee; Ja teille eduks on, ett' on hän vapaa. KUNINGAS JUHANA. Niin olkoon! Hänen nuoruutensa johdon Ma uskon teille. PEMBROKE. Tuo mies sen verityön on toimittaja; Näk' eräs ystäväni valtakirjan.
Ei sitä oikee tient, mitä hänest pitt´ ajatella, ku ens kerr näk tuleva maantietä myöte. Parraite sitä arvel´, jott se ol´ vanha piru isse: siin riippu paikka paikast seläss ja koiviss. Kurottel´ ja vääntel´ issijää joka askeleell, ku otti. Pitkä harmaa tukka riippu silmill ja leuvvall ja suumällist tirsku ve