United States or Ghana ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän kääntyi äkisti, ja tosiaan siinä seisoi hän rautalanka- ja puuterinaisen sivulla ja toivotti herroille ystävällisesti terve tuloa... Helena Nikolajevna oli huomattavan kalpea. Entä teidän sisarenne? kysyi hän. Niissä sanoissa oli niin vieno sointu, niin suruinen nuhde, että Hornin oli vaikea olla.
Helena Nikolajevna oli kasvatuksensa, Venäjän tasankoluonnon suuren ja hartaan ihailunsa sekä Marfan laulujen ja satujen johdosta vihamielinen viimemainittua pyrintöä kohtaan. Ensimainittuun hän ei myöskään yhtynyt, rakkaudesta mieheensä ja arkatuntoisuudesta hänen asemaansa kohtaan.
Mutta, Helena Nikolajevna, sanoi Horn oudostuen. Ei, älkää vastustako, översti hän katsoi suoraan hänen silmiinsä ja punastui myöntäkää vain, kyllä kuitenkin näen, että olen arvannut oikein. Hänen silmäluomensa punastuivat ja kaksi kyyneltä tunkeutui esiin. Teidän sisarenne ehkä vielä lisäsi: siellä käy koko rykmentin upseerit, mutta ei kukaan...
Horn ei voinut enää hillitä itseään. Hän otti puoliväkisin pienen, kyynelistä kostean käden, suuteli sitä ja kuiskasi lämpöisiä ja helliä sanoja, jotka tulivat todella hänen sydämmensä pohjasta. Saatuaan ne puhutuksi ei hän itsekään tiennyt, mitä hän oli sanonut ja kuinka paljon luvannut. Hänen sydämmensä kuohui yli ja suli kuin vaha suurten sanojen hehkussa, noiden lempeiden ja kuitenkin niin polttavain silmien katseessa. Helena Nikolajevna hymyili kyyneltensä välitse, katsoi häneen, punastui, käänsi katseensa alas, katsoi jälleen ylös, ja onnellinen hymy levisi noille äsken niin surullisille kasvoille. Kummastuneena, ikään kuin uupuneen hervakkana nousi hän ylös.
Minä nain tänään tosin köyhän, mutta nuoren ja lumoavan naisen, Helena Nikolajevna Chamitovin, meidän entisen rykmentinpäällikkömme tyttären. Arvattavasti on Hanna jo maininnut sinulle hänen nimensä.
Hän hengitti pikaisesti ja koko hänen ruumiinsa värisi. Hän kävi sanomattomasti minun säälikseni. Minä astuin hänen luoksensa. Hän käänsi vielä enemmän päätänsä poispäin... Anna Nikolajevna, sanoin minä. Hän ojensi itsensä äkkiä, tahtoi katsoa minuun eikä voinut. Minä tartuin hänen käteensä; se oli kylmä ja jäi niinkuin kuolleena minun kouraani.
Siitä tulee vain harrastajain näytäntö, vähä ruusu- ja tanssiratsastusta ja ainoastaan yksi esteratsastus, ei muuta kuin pieni paraadi. Ehkä teitä, hyvä vapaaherratar, huvittaa sen näkeminen, arvelen minä. Lippuja myövät vähitellen Helena Nikolajevna, minä ja pataljoonan upseerit. Niin, ja mikä Helena! keskeytti Horn. Hän istuu ratsun seljässä kuin perho häilyvällä korrella, kaunis siniperhonen.
Minä voin kyllä, kun tunnen hänen mielipiteensä, käsittää, kuinka liikutetuksi hän oli tuleva kaikista niistä tunteista, joita kilpailut välttämättä herättävät hänen luonteisissansa henkilöissä. Kuinka onnellisia sellaiset ihmiset ovatkaan meihin verraten! sanoi Helena Nikolajevna vienolla ja vakavalla äänellä ja samassa katsoi Horniin hyväilevällä silmäyksellä.
Martinov sanoi hymyillen hiljaa: Erik Aleksandrovitsh, istu paikallasi; nuori Petrov kiusaa Helena Nikolajevnaa suurella, sietämättömällä, kiihkoisella rakkaudellaan. Helena Nikolajevna oli niitä onnellisia, joille luonto on tuhlaamalla antanut kaikkein kauneimpia lahjojaan. Hän oli kaunis ja nuori ja hänen sydämmensä lämpö johtui hänen hyvyydestään.
Minun on mahdotointa kärsiä naisten kyyneliä: niitä nähdessäni minä heti joudun vimmaan. Anna Nikolajevna, Asja! huudahtelin minä tuskissani: minä pyydän, minä vannotan teitä, Jumalan tähden herjetkää... Minä tartuin uudestaan hänen käteensä ... Mutta suureksi hämmästyksekseni hän äkkiä hypähti ylös, syöksyi nopeasti kuin ukonnuoli ovelle ja katosi...