United States or Bangladesh ? Vote for the TOP Country of the Week !
Oli pimennyt niin, että ikkunain luona esineet vähän häämöttivät ja jotakin mustaa näki liikkuvan sängyn edessä, missä Nikkilän emäntä nyökkäsi. Pakkanen paukkui ulkona, jymähteli aivan kuin olisi taloja kerralla kahtia iskenyt. Jossakin koira ulvoi, joka kuulosti kaamealle, että selkää karsi. Vilu puistatti niin, että hän aivan tutisi.
Puute oli käynyt vain tuntuvammaksi ja nythän olivat oikein pitkällä harppauksella hypähtäneet lähemmäksi sitä kuilua, jota kohti monet vuodet olivat varmasti kulkeneet, vaikka hitaasti, ja jostapäin pois pyrkivät peläten sitä kuin kauhua. Hän ei voinut nyt muuta kuin varmana pitää, että ennen pitkää joutuu Nikkilän emäntä miehineen huutolaisiksi. Ja tuntui niin somalta emännän puhe ja usko.
Eihän noita olisi meillä nyt henkeä ahdistavia tarpeitakaan, että siihen nähden olisi joutunut, jos olisi ollut», sanoi Latun emäntä. »Ei olisi meillä ollut hädän pipanaa, jos ei sitä uunin korjausta olisi ollut», arveli Nikkilän emäntä, hänkin puolestaan. »Niinhän se on.
»Niin paljon kuin annetaan», sanoi hän Nikkilän emännälle, kun tämä kysyi, paljonko kyynärä maksaa. Kiirein askelin ja hyvässä toivossa astui Elsa kaupungille. Hän ei tuntenut siellä juuri muita kuin Montinin. Sinne hän ei viitsinyt mennä, vaan päätti käydä muissa taloissa, missä sattui. Komeimpia hän kuitenkin katseli.
Ja joskin jonkunlaisella säälillä, niin kuitenkin ankarasti tuomiten oli hän puhunut onnettomista langenneista ja heidän äideistään aavistamatta lähellekään, mitä kärsimyksiä näillä raukoilla oli. Niitä kärsimyksiä ei voinut tuntea muu kuin se, joka on niitä kokenut tahi avoin silmin nähnyt. Nyt hän olisi ymmärtänyt puhella Nikkilän kanssa. Hän käsitti nyt sen keskustelun, mikä heillä oli Elsasta.
Nikkilän ääni oli pehmoinen ja vakava. Ja väliin tuntui Viion leskestä, että Nikkilän puheessa leyhähteli lämpöä ja jotakin sydämeen tunkevaa. Mutta väliin tuntuivat sanansa jyrkiltä ja repiviltä. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Mitä oli pohjalla piilemässä? Eikö sittenkin jotakin ivaavaa, kiusaavaa, halu repiä toisen uskoa? »Millainen teidän uskonne on?» kysyi Viion leski kylmästi.
Hän odotti iltaa päästäkseen maata ja rukoilemaan ja sitä odotellessaan hylkäsi hän mieluisetkin toimet, joista muuten ei ennen koskaan luopunut. Ei hän olisi nyt lähtenyt Nikkilän Helunaakaan häkiltä hakemaan, ja vielä pelotti että jos porstuassa on huonoja ihmisiä ja ulkona, siellä häkilläkin. Vaan kun emäntä tuli häntä kumppanikseen hakemaan niin sen suojassa uskalsi lähteä.
Navetta oli, pieni saunan kömmänö ja tavalliset ulkohuoneet kartanon perällä, ja kartanoa jäi vielä tilkun verran potaattimaaksi. Nikkilän emännän mielestä heidän elämänsä asunnon puolesta oli kuin silkkiä eikä hän nurkunut muutenkaan. »Elä ole milläsikään, hätäkös meidän on», puheli hän miehelleen, tämä kun joskus epäili elämistä.
Hänellä ei ollut kyllä enää tuollainen polttava hätä, vaan niin alakuloinen hän oli, että melkein oli itkeä. Tuntui niin pahalta ja painavalta. Tuo Nikkilän joukko raukka. Sillä emännällä jää silmään tulossa ... ja Nikkilässä vain luu ja nahka. »Auta hyvä Jumala heitä», lausui hän heistä ajatellessaan, ja jos siitä saikin lohdutusta, niin ajatteli noita paraita ja kauniimpia lapsia.
Nikkilän emäntä lähti kiireen vilkkaa pois ja kadulla vielä puolijuoksua pani, ikäänkuin olisi pelännyt kuumaa tuhkaa jälkeen viskattavan. Häntä hävetti niin äärettömästi. »Mitä varten minä meninkään, outo ihminen? Vähä kai se minulle lainaisi, kun ei tunne minua enemmän kuin mustalainen kirjaa. Höperö, ihan höperö minä olen», jupisi hän itsekseen ja omituisesti hymyili, joka oli puoleksi itkua.