United States or Singapore ? Vote for the TOP Country of the Week !


Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat. Mutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa. Tallissa olisi aina hevonen minun varaltani, että saisin ajella, milloin vaan päähäni pistäisi ja joka vuosi minä matkustelisin ulkomailla. Tähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi.

Minä pysähdyin, nauroin omille mietteilleni ja olin jo melkein päättänyt luopua takaa-ajostani. Mutta noiden hartioiden tavaton tutunomaisuus ja nuo harmaat kiharat! Minä jatkoin matkaani. Ja sivuuttaessani hänet käännähdin ja vilkaisin hänen kasvoihinsa. Hän oli piispa. Hän pysähtyi samoin ja loi minuun hämmästyneen katseen. Iso paperipussi, joka hänellä oli vasemmassa kädessään, putosi kadulle.

Keveä, rohkea, liehuva pieni olento kääntyi ja palasi eheänä luokseni, ja pian minä nauroin pelkoani ja sitä huutoa, jonka olin päästänyt; turhaan kaikissa tapauksissa, sillä lähellä ei ollut ketään, joka olisi kuullut.

Mut minäpä narrille nauroin vaan ja käännyin päivyen kultaan päin; niin unta näin. Ei minusta Tuonen tytöt huolineet kai kammoivat he punaa poskipäiden, vai oisko suonet tulta tuiskineet, ei nauru mieleen ollut kassapäiden.

Huoneessa oli peiliseiniä; aina kattoon asti ulottui lasi luultavasti näytti siitä kokonaan kuvastuva olento sangen kummalliselta!... Minä pudistin kähäröitäni, nauroin kuin hullu ja astuin edessäni olevaan saliin. Se huone ulottui koko rakennuksen leveyden yli ja siinä oli etelän ja pohjan puolella liki toisiaan kolme tavattoman suurta, ulos vievää lasi-ovea.

Hän ojensi minulle karkean kätensä, jota minä sydämellisesti puristin. "Ja kuinka vanhaksi, prinsessani, olet nyt tullut?" kysyi hän huolellisesti karttaen onnen toivottamisen. Minä nauroin. "Oletko sen taas unhottanut? Kuuntele nyt tarkoin, mikä seuraa kuudettatoista?" "Seitsemäntoista mitä? Seitsemäntoista vuotta... Mutta sehän ei ole totta ... tuommoinen pikku lapsi kuin olet! Se ei ole totta!"

Minä nauroin tälle ennustukselle ikäänkuin tyhjälle liehakoitsemiselle, mutta laivaväki vannoi että meren impien ennustukset melkein aina käyvät toteen. Kahdeksan päivän purjehtimisen perästä tuli vihdoinkin näkyviin maa, jonka merimiehet nimittivät Pikardaniaksi.

Hän vain nauroi, nauroi niin puhtaasta ilosta, että kyynel kimalteli silmän nurkassa, hampaat välähtivät valkeina punaisten mehupeitteiden alta ja koko vartalo hytkähteli notkeasti, viattomasti, luonnollisesti. Hän oli minun naurava sulottareni. Ja minä nauroin tietysti myöskin, riemuitsin oikein sydämeni pohjasta. Hänen nimensä oli Iida.

Minä vaan nauroin sille ja hiivin likemmäksi suojelijaani nyt saivat tuuli, mehiläiset ja perhoset vapaasti lentää eteenpäin minä en enää heitä seurannut! Ilse istui luuvassa perunia kuorimassa ja Heintz tuli juuri pihasta, tupruava nysäpiippu suussa, meidän astuessamme sisään.

"Syytä ... syytä...! On kyllä niitä, mutta ole hiljaa; ehkä Jussila istuu jonkun puun latvassa taikka jossakin haudassa kätkettynä meitä kuultelemassa! Kuules; aikaisin aamulla nousi hän ylös ja souti Noitasaarelle, ja puolen tunnin perästä tuli sieltä kolme venettä tännepäin. Oi, kuinka minä nauroin Jussilalle. hän luuli kai, etten minä nähnyt pitkätakkisia olevan hänen mukanaan.