United States or Kazakhstan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta rakastiko Liisa todellakin Muttilaa? Olipa se sangen omituista! Tietysti paremman puutteessa vain. Mutta kuitenkin! Oli se sentään käsittämätöntä. Eikä Johannes voinut koskaan estää kipeää, tuskallista tunnetta povestaan nousemasta, aina kun hän uskoi Liisan todellakin rakastavan Muttilaa. Niin tapasi hän vihdoin Liisan.
Johannes selitti, ett'eivät he ajan oloon kuitenkaan voisi välttää Muttilaa, kun he nyt kerran onnettomuudeksi olivat joutuneet samaan hotelliin asumaan. Liisan täytyi suostua lopultakin. Mene sinä sitten edeltä, hän sanoi. Minä tulen. He eivät olleet kuukausiin kenenkään suomalaisen kanssa yhdessä seurustelleet. Siksi muodostui moinen heille kerrassaan merkkitapaukseksi.
Hän näytti pikemmin etsivän Johannesta, mitä enemmän Johannes osoitti oireita paeta häntä, jopa laiminlyövän Muttilaa siihen määrään, että Johannes väkisinkin tunsi tämän suhteen suurta miehistä myötätuntoa. Olivathan he onnettomuustovereita. Olihan heitä tässä kaksi täysrahkeista miestä, joita tuo nainen tanssitti kuin kahta nukkea kämmenellään.
Juuri samaa kysyin minäkin Muttilalta. Mutta hän vain hymyili ja vihelteli... Kas vaan sitä Muttilaa! Hän uskalsi vihellellä tosiaan! Muttila oli usein nähnyt Johanneksen ja rouva Rabbingin yhdessä ulkona. Olikohan hän joka kerta mahtanut hänet Liisalle ilmi-antaa? Johannes olisi hyvin mielellään tahtonut tiedon tuosta.
Sitäpaitsi oli hänelle vastenmielistä päästää ketään vierasta edes tuon salaperäisen taikalinnan liepeillekään, jota hän itse tohti vain suurimmalla hartaudella ja kunnioituksella lähestyä. Muttilaa kaikkein vähimmän. Sillä varmaankaan ei rouva Rabbing pitäisi hänestä. Välittää hänen tuttavuuttaan? hän sentähden kertasi jälleen jokaista sanaa venyttäen. Missä tarkoituksessa?
Kenen hänen? kysäisi Johannes ajattelemattomasti. Muttilan luonnollisesti, vastasi Liisa viattoman enkelin ilmeellä. Vai tarkoitatko sinä ehkä jotakin muuta? Jälleen oli Liisa tyyneydellään houkutellut hänet itsensä ilmi-antamaan. Se harmitti suuresti Johannesta. Mutta nyt päätti hänkin pysyä tyynenä ja pakottaa esille totuuden Liisastakin. Tietysti minäkin tarkoitin Muttilaa, hän sanoi.
Minäkö? vastasi hän sentähden tämän kysymykseen. Olenhan minäkin aikonut hiukan. Mutta Liisa matkustaa aivan varmasti jouluksi kotiin. Samalla hän tarkasteli syrjästä salavihkaa Muttilaa, miten tuo tiedon-anto ehkä tämän syntiseen sydämeen vaikuttaisi. Mutta toinen näytti aivan tyyneltä ja luonnolliselta. Sepä mainiota! sanoi hän vain. Sittenhän minä voin saada miellyttävää matkaseuraa.
Tarjosi viiniä, näytteli luonnoksiaan ja piti koko ajan yllä keveää, harmitonta kanssapuhetta, joka oli täydellinen hermolepo Johannekselle. Lopuksi mentiin sitten aina syömään ravintolaan. Johanneksen vastenmielisyys Muttilaa kohtaan oli haihtunut kokonaan.
Ja elämä, rajaton, rannaton elämä, sinertävine, houkuttelevine ulappoineen aukeni heidän edessään. He melkein juoksivat pitkin puiston polkua. Heidän askeleensa olivat kevyet kuin kahden luonnonlapsen. Ja onnelliset, järjettömät ja jokeltavat sanat satoivat heidän huuliltaan. Kumpikaan heistä ei muistanut enää Muttilaa eikä muita ihmisiä. He olivat kaksin maailmassa.
Siitä, että elät vielä. Siitä, että saisin nähdä sinut. Et tiedä, kuinka minulla on ollut ikävä sinua. Johannes tunsi silmänsä huikaistuvan tuosta auringosta, joka tulvehti häntä vastaan Liisan autuaasta, kuin itsetiedottomasta silmäparista. Hän käänsi kasvonsa pois ja tervehti päännyykähdyksellä Muttilaa, joka hiukan hämillään seisoi taempana.