United States or Saint Barthélemy ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kas, kuinka purppuroivat Kultaiset länsimeren aallot oivat Ja leikitsevät noilla Mun muistojeni saaren rannikoilla! Pullistu, purjeen rinta, Ja kiidä pitkin valtameren pintaa! Ne viittaa mulle; ah mä riennän sinne: Kuin lasna vaivun, laineet, sylihinne. Kas rannan paadet hohtaa Ruusuisina, ja varjot vaipuu kohta, Syliinsä laaksot sulkein Ja palmuin pylväskäytävissä kulkein.
Täällä minä nyt olin vieraassa, epäiltävässä talossa, epätietoisessa ehkäpä vaarallisessakin tilassa, jonka olisi pitänyt tekemän mahdottomaksi muistojeni esille loihtumista, ja kuitenkin minä ihan ehdottomasti muistelin paikkoja, henkilöitä, vähäpätöisimpiäkin pikkuasioita, joita luulin ainaiseksi unhottaneeni, ja joita minun olisi ollut mahdoton saada mieleeni vapaasta tahdosta, mitä suotuisimmissakin suhteissa.
AKSEL. Oi, Valpur! Valpur! Laulankin vaan niistä. ERLAND tulee takaisin. Nyt, rakkaat lapseni, en muuta voi Kov' onni vaatii teidät eroomaan. VALPURI. Hyvästi! AKSEL. Hyväst'! VALPURI. Tavataanhan. AKSEL. Taivaass'! ERLAND. Oi kovaonnisia! Himmen valon, Kuin tähtein, luopi lemmen liekkinne Mun muistojeni talvistaivahalle. Niin, luonnoton se mies, mi milloinkaan Ei lemmen voimaa tuntenut.
Minä suljin tekemäni aukon jälleen kirjoilla, asetin lampun takaisin pöydälle ja istauin sohvaan; tässä minä savua tupruttelevan piipun ääressä, jonka visaisessa pesässä muun muassa huomasin omat nimikirjaimeni, mitkä itse olin siihen piirtänyt, antauin kokonansa muistojeni valtaan, joista nyt tässä tahdon kertoa, vaikka ystäväni lukijan mielestä ehkä viipyykin liian kauan poissa punssineen.
Eiköhän lapsen voimakkaimpia tunteita liene ystävyys ja kiintymys? Ne ainakin minä löydän säilyneimpinä ja tavattoman miellyttävinä muistojeni vanhoista varastoista.
"Tahdonpa tunnustaa teille, rakas kreivi", sanoi hän, "minä olin suuttunut teihin, kovasti suuttunut; sitte ajattelin minä taas, että te olettekin toisen ajan lapsia, ajan, jota isänne ja äitinne aikainen kuolema kuin syvä juopa eroittaa minun muistojeni ajasta. Ihmiset muuttuvat ajan kanssa ja tavat ihmisien kanssa sen me vanhat tiedämme, sillä jokainen päivä saarnaa sitä meille.
Kuvattuaan hänen luonnettaan, hänen hellää sydäntään, hänen hehkuvaa sieluaan, lopetti hän: »Kun minä nyt juon sinun maljasi, vanha veikko, niin juon minä omien parhaimpien muistojeni, omien ihanimpien innostusaikojeni maljan, sen kansallisen herätyksen keskiajan maljan, jolloin ei tiedetty mitään uuden ajan itsekkyydestä, vaan jolloin vanhat ja nuoret itseään muistamatta riensivät miehissä pyhää hautaa valloittamaan...»
Tein sen melkein hauskuudekseni kun ajattelin niitä arvoja, mitkä niillä on maailmalle ja mitkä minulle. Mitä vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mikä niillä on minulle. Ja tämähän on tavallaan perunkirjoittamista tämäkin, mitä kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mitä minulla oikeastaan enää on: muistojeni.
Luin lehdissä v. 1917 että kirjailija Karl Gjellerup oli saanut Nobelin kirjallisen palkinnon ja heti nousi mieleeni koko joukko kuvia muistojeni maailmasta. Ensinnäkin nuori ylioppilas, joka oli minun vierustoverini Berlinin yliopistossa taidehistoriallisilla luennoilla, ja joka näytti hyvin siivolta, hyvästi kasvatetulta ja lapsellisen avomieliseltä.
Näin päättyi Peggotyn kertomus. Siitä hetkestä asti, kuin kuulin äitini kuolemasta, en ollut kertaakaan enää ajatellut häntä semmoiseksi, kuin hän viime aikoina oli ollut Tästä hetkestä saakka hän mielessäni oli vaan tuo varhaisimpien muistojeni äiti, jonka oli tapa kiertää vaaleita kiharoitaan moneen kertaan sormensa ympärille ja tanssia minun kanssani hämärässä vierashuoneessa.