United States or Bolivia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Marit painoi kädet rintaansa vasten, hengitti raskaasti pari kertaa, oli sitten pyyhkivinänsä hämähäkin verkkoja ikkunanpielestä ja kysyi kolkosti ja kuivasti: "Mitä hän tahtoi sulta?" "Hän on hän on minut kihlannut", kuiskasi Eli, mutta niin hiljaa että se tuskin kuultiin. Marit sen kuuli. Hän syöksi esiin ja tarttui Elin käsivarteen.
"Onko jotain, mitä tahdot mukaasi, niin sano", lausui Marit puristaen Elin kättä jäähyväiseksi. "Kiitos, en tahdo mitään", sanoi Eli. Marit saattoi häntä ovelle. "Kiitos tästä illasta", lausui hän. "Niin, kiitos vaan tästä illasta". Eli ajoi pois, ja Marit oli nyt yksinänsä. Hän meni sängyn luo, istui tuolille ja koetteli sairaan suonta vieläkö se tykytti.
"Niin, minä se olen kun olenkin", sanoi hän ja katseli suoraan Anders'in silmiin. "Oletko sinä ulkona tässä kauniissa ilmassa?" sanoi hän ja oli hakevinansa jotain liivien taskusta. "Niin, minä tässä olen!" sanoi Marit katkerasti nauraen. "Kaiketi arvelet minun sopivan häihisi?" "Kuinka itse tahdot. Ei ollut sallittu että meistä pariskunta tulisi", sanoi Anders.
"Saan siis sanoa hyväiset sinulle", sanoi hän, "ja jos muuten jotain tahtoisit, niin tiedät missä minä asun". Marit kuuli hänen menevän, hän hypähti pystyyn, Tore oli jo ehtinyt kappaleen matkaa tiellä. Marit tarttui käsin kynsin portaiden syrjään ikäänkuin hän olisi tahtonut kasvaa kiinni siihen; hän katsoa tuijoitti Toreen, joka jo oli päästämässä hevosensa irti hän huusi Toren nimen.
Valo hävisi ja hetken perästä seisoi Marit ovessa lamppu kädessä. Hän kohotti lamppua ja tuijoitti pimeään yöhön. Hän näki Elin seisovan työvaunujen ja hevosten vieressä. "Onko täällä muitakin?" kysyi hän. "Täällä on myöskin sairas mies", vastasi Eli. Marit katseli Eliä; hän ikäänkuin aavisti jotain; sitten meni hän vaunujen luo. "Ken se on?" kysyi hän.
"Ja sitten lähden Kristianiaan syksyllä minä myin kaksi ruskoa Baardsen'ille siellä viime vuonna ja voitin summattomasti rahoja". "Vai sinä voitit?" vastasi Marit, kuunnellen häntä henkeänsä vetämättä. "Kahden vuoden päästä ai'on mennä naimiseen, näetkös, ja sinun kanssasi, Marit". "Vai niin". "Niin tahdon, mitä sinä siihen sanot?" kysyi mies, nousi ja lätkytti piiskalla.
Marit kysyi paljonko hän luuli ansaitsevansa perunoilla tänä vuonna tai oliko naapurin pelto yhtä korea kuin hänen omansa, tai luuliko hän parhaaksi tehdä noin taikka näin seuraavana vuonna. Tore vastasi hiljaisesti, hän ei ollut erittäin puhelias. Mutta hän ei voinut olla iloinen eikä vapaa kun Marit'in kylmä silmäys häntä kohtasi tai hän kuuli Marit'in kovan äänen.
Marit sitä näki; vaan ei yksikään sielu saanut aavistaa mitä hänen sydämessänsä liikkui. Hän ehkä näytti vähän vanhemmalta kuin ennen ja astui raskaammin varsinkin vanhimman poikansa kuoltua. Vaan hänen kasvonsa olivat tyynet ja vartalonsa oli rotevampi kuin 50 vuoden vaimolta sopii odottaa. Kaksi lasta oli hänellä vielä luonansa, Eli ja Vigleif. Eli ei ollut siihen aikaan ollut kotona.
"Oikein todella", sanoi hän, "niin voit uskoa että olen ostanut kauniin hevosen Balders'issa tänä vuonna sen vertaista et ole koskaan nähnyt, sääret sillä on niinkuin raudasta valetut ja nahka kuin silkkiä. Nyt olen matkalla hevosmarkkinoille". Ja mies leikki piiskallaan. "Vai niin", vastasi Marit.
Marit sai kokea että ne, joita hän lapsuudesta asti oli suurimmalla hellyydellä ja rakkaudella kasvattanut, kiittämättömyydellä häntä palkitsivat. Kun hän tuli heidän kotihinsa, tuskin pyysivät häntä istumaan; kun hän kysyi kuinka heidän oli, vastasivat he niin katkerasti ja kylmästi että hänen täytyi vai'eta; kun kohtasivat häntä ulkona, melkein eivät olleet häntä tuntevinansa.