United States or Burkina Faso ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sitä ei parooni Manfelt voinut mitenkään käsittää. Kuitenkin hänen täytyi tunnustaa itselleen, että tämä ei ollut mitään leikkiä. Kenties tämä sittenkin oli totista totuutta, totisinta, mikä vielä koskaan oli astunut hänen eteensä elämässä? Aiottiinko taistella ilman aseita? Tahdottiinko toimeenpanna vallankumous ilman verenvuodatusta? Oli jotakin ahdistavaa ja tukahduttavaa yön hiljaisuudessa.
Kaupunki lepäsi pilkkoisessa pimeydessä. Sähkö ei palanut, kaasu ei palanut. Venäläisten sotalaivojen heijastajat mereltä vain joskus sivelivät korkeimpia katonharjoja. Parooni Manfelt seisoi ikkunansa ääressä. Mitään niin pimeätä ja synkkää hän ei muistanut nähneensä elämässään. Mitä tapahtui yössä? Miksi eivät pyssyt paukahtaneet? Miksi eivät tykit jyrähtäneet? Hän oli yksin kotona.
Ei, tämä ei ollut mikään vallankumous. Tämä oli kevytmielinen kansanjuhla, jonka marsalkat ammuttaisiin ohjelman viimeisessä numerossa, nimittäin suuressa ja loistavassa ilotulituksessa. Mutta iltapäivällä hän kuuli, että senaatti oli eronnut. Parooni Manfelt tunsi sydämensä säpsähtävän. Kenties tämä sittenkin oli vallankumous? Kenties tässä sittenkin tehtiin historiaa? Tuli ilta ja yö.
Eikä nuori näyttelijä enää koskaan sen koommin Jaanan sauna-numeroon ilmestynyt. Kerran tuli Jaanan kylpyhuoneesen myöskin vanha parooni Manfelt. Jaana tunsi heti hänet. Mutta parooni ei näyttänyt ollenkaan muistavan muinaista suojattiaan. Jaanan teki mieli kiittää häntä ja kysyä, milloin hän saisi tulla maksamaan lainan, jolla parooni kerran oli hänet niin tukalista olosuhteista pelastanut.
Se on minun velvollisuuteni. Teidän velvollisuutenne on olla vaiti. Millä oikeudella te käskette? kysyi konstaapeli ja kävi hänen käsivarteensa. Vanha herra oikasi itsensä. Minä olen parooni Manfelt, kenraalimajuri, virasta eronnut, oikeudella kantaa univormua. Asuva tässä kaupungissa. Konstaapeli peräytyi pökertyneenä.
Ja vanha parooni Manfelt kaatui paikalleen. Hän oli saanut halvauksen, mutta hän eli vielä. Tytär puhkesi epätoivoiseen valitukseen. Isä kuolee! hän huusi. Apua! Apua! Kukaan ei auttanut heitä ympärillä. Syvät rivit seisoivat synkkinä ja äänettöminä. Kuului joukosta vain joku karkea kiroussana. Lahtari p le! lisäsi toinen. Auttakoon itseään! Parooni Manfelt kuuli, mitä sanottiin.
Tytär hänellä tosin vielä oli, mutta sekin jo kihloissa. Mitä tekisi hän yksin ulkomailla? Eikö ollut uljaampi katsoa kohtaloa silmiin ja peittyä lepoon saman turpeen alle, jonka puolesta hänen esi-isänsä olivat auralla, miekalla ja mietteellä sotineet? Parooni Manfelt oli vanha mies. Hän kysyi Jaanan nimeä eikä sittenkään, vaikka Jaana sanoi sen, muistanut koskaan kuulleensa sitä.
Siihen katsantokantaan ei parooni Manfelt voinut suostua milloinkaan. Voima ei riippunut yksinomaan miesten luvusta vaan myöskin laadusta. Sen hän oli jo nuorena oppinut sotarinnassa. Mutta kansanvaltaisessa yhteiskunnassa oli useimmilla aina valta. Se oli paroonin mielestä vähemmän suotavaa. Elämä oli taisteloa, myönsi maisterikin. Mutta taistelossa ei käskenyt jokainen, vaan yksi.
Kansanjoukossa katukäytävällä nähtiin myöskin eräs vanha, valkohapsinen herra, nuori nainen käsipuolessaan. Se oli parooni Manfelt. Huolimatta tyttärensä estelyistä hän oli saapunut tänne. Maisteri Pouttu oli kunnalliskaartilaisten riveissä. Hän ei ollut kuitenkaan haavoittunut. Parooni Manfelt oli poissa suunniltaan. Hän ei vielä jaksanut käsittää tätä.
Siinäpä se, sanoi maisteri. Setä on sittenkin palvellut liian kauan Venäjällä. Parooni Manfelt ei suuttunut mistään niinkuin siitä syytöksestä, että hän muka olisi vieraan maan palveluksessa isiltäperityn länsimaisen maailmankatsomuksensa unohtanut. Hän vastasi sentähden hyvin kiivaasti maisterin sanoihin. Signe-neidin täytyi astua välittämään.