United States or Indonesia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kun ensimmäiset tervetuliaiset ja naapuruuskohteliaisuudet oli lausuttu, ei kukaan tietänyt enää mitä sanoa. Silloin ruvettiin muun puutteessa toisiaan kehuskelemaan. Toivottiin, että näitä erinomaisia välejä jatkuisi aina. Olihan mieluista käydä toistensa luona, kun asuttiin maalla vuodet umpeensa. Ja salin kylmä ilma tunki luihin ja teki äänet käheiksi.
TIMON. Sua kerran vielä silmään. Muuri, sinä, Jok' ympäröit nuo sudet, maahan vaivu, Ateenaa älä suojaa! Vaimot, irstaiks, Ja, lapset, ynseiks tulkaa! Orjat, narrit, Sijaltaan syöskää kurttu senaatti, Ja itse sijaan käykää! Immet nuoret. Häpeän saastaan oiti rypemään, Ja vanhempainne nähden! Pidä puoltaa, Häverikki, älä maksa; veitsi maalle, Ja velkojaisi kurkkuhun se iske! Varasta, elinorja! Arvo herras On pitkäkynsi rosvo, joka ryöstää Lain mukaan. Tyttö, herran viereen maata; Rouva on portto! Ramman taattos sauva Pois tempaa, poika kuusitoistias, Ja hältä aivot murskaa! Hellyys, rakkaus, Jumalanpelko, oikeus, totuus, rauha, Yölepo, kotikuri, ihmissopu, Opit ja tavat, kaupat, elinkeinot, Lait, säännöt, laitokset ja arvoluokat Tuhoksi menkööt, vastakohdakseen, Ja eläköön vain tuho! Ihmisvaivat, Te, kuumeet ankarat ja tarttuvaiset, Ateenaan kypsään syöskää! Lonkkatauti, Senaattorimme halpaa, että heillä Käy raajat yhtä rammaksi kuin tavat! Himo irras hiivi nuorten luihin, mieliin, Ett', ahertaissaan hyveen virtaa vastaan, Hekumaan hukkuvat! Ateenaan tehkööt
Tämähän on kamalaa kanttori! ROUVA. Kuka olisi voinut uskoa! HANNA, juoksee poistuvan Lahden luokse ja tarttuu hänen käteensä. Uskokaa minua, kanttori saa vielä ankarasti katua tekoansa. LAHTI. Minä en soisi hänelle mitään pahaa, sillä erehtyyhän ihminen; ja kanttorilla on niin ihana ääni kirkossa, että se käy luihin ja ytimiin. HANNA, palaten toisten luo.
Ei, vaan hän on auttanut monta, jotka sinä olet nylkenyt luihin asti, hän on tuottanut äidillensä iloa, hän on ahkera ja hyvä poika, säästäväinen ja viisas... Mutta mikä sinä olet? Röyhkeä poika, joka luotat isäsi rahoihin, joka et tee mitään koko pitkään vuoteen... Jumala nähköön, ei ole vielä silläkään hyvä, että et tee mitään sinä olet huono ihminen, Yrjö... Jumala armahtakoon sinua, veljeni!"
Alkoi jo hämärtää kun viimeiset virret oli veisattu ja pimeä siipensä levitti kun arkku kirkosta kannettiin ja laskettiin perhehautaan ja ovet viimein lyötiin kiini. Kun kaikki toimitukset näin lopultakin olivat loppuneet, etsi kukin oman hevosensa ja alkoi hyvää kyytiä huristaa suruhuoneellepäin uudelleen. Oli pureva pakkanen ja vinhakka viima, joka tunkeutui vaatteiden läpi luihin ja ytimiin.
Seisoo keskellä rautatientoria huutaen väkijoukolle: »Veljet, sisaret, kapakat kiinni, jakkaus, jakkaus»... Aih, aih, kuinka Hinkkiä luihin ja ytimiin asti inhotti se mies! Tietäähän sen! Väki seisoo ympärillä, mojottaa suu auki, sylki suusta. No ja eläköön! Otetaan jakkaudella! äänestetään! ää-bää-bää! Tosin mustatukasta olisi kyllä suoriutunut.
Hänellä ei ole kuin pari kolme asiaa sanottavaa, mutta ne hän sanoo sitten niin, kuin olisi kysymys kykloopi-muurin rakentamisesta: hänen säkeensä putoelevat päällekkäin kuin kiviharkot ilman mitään »runotilkkimiä». Hänellä ei ole kuin pari kolme kieltä kanteleessaan, mutta niitä hän soittaa sitten sellaisilla terässormilla, että niiden sävel on kantava kautta vuosisatojen: aina yhtä synkkänä, aina yhtä tuimana, aina tunkien yhtä syvälle lukijan luihin ja ytimiin.
Helposti johtiki hän tekonsa tavalla, ettei kukaan voinut niitä muuta kuin kunnioittaa. Mutta tuota pahanilkistä sydäntä, sitä ei ole niinkään helppo kurissa pitää, sen sai Kölliskö parkaki aikanaan huomata. Eräs taipumus, jonka hän aluksi oli pitänyt vaan aivan viattomana, versoi hänen sydämessään pian suureksi jättiläispuuksi, ja se oli tuo luihin ja ytimiin tunkeutuva pilkallisuus.
Ei yksikään käsi kohonnut pidättämään häntä, sillä tiedettiin, että vaikka hän ensimäisen ilmaantumisensa perästä suomittiin luihin asti, hänen ei suustansa päästäneen pienintäkään valituksen tahi huokauksen ääntä, vaan yhä pitkitti vapisevalla äänellä huutoansa: "Voi, voi, Jerusalem." Hän pidettiin hulluna ja kulki nyt vapaasti yöt, päivät ympäri kaupunkia huutaen: "Voi, voi, Jerusalem!"
Se kuvasi ihmisen huoletonta tilaa, sitä suruttomuutta ja pimeyttä, jossa he vaeltavat kadotuksen partaalla, niinkuin olisi joka päivä viimeinen päivä ja niinkuin ei toista elämää olisikaan. Se meni luihin ja ytimiin, mitä hän puhui. Kaikkea hän ei ymmärtänyt, mutta se häneen jäi, että heillä oli tosi hätä.