United States or Latvia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja samassa jo kuuluu kanunankuulan ulina menevän Aleksanterinsaaren yli linnotuksen pohjoissaarille. Toinen ja kolmas menee Kuninkaansaaren yli, kolmen kumean pamahduksen seuratessa toisiaan. Taas hiljaisuus. Lokit lentävät äänettöminä hajalle. Hinkin tykkiä tarkastava aliupseeri, tahtoen rohkaista, sanoo naurahtaen ja päätänsä hyväntahtoisesti nyykäyttäen, että se oli vaan koelaukauksia.
Välimeren pinta liikkui tuskin huomattavin mainingein; lännestä käyvä lauhkea henkäys toi sen verran vilpoisuutta, että iltapäivän lämpö ei rasittanut. Häikäisevänä helotti lännen taivas, meri kimmelsi, soilui ja siinsi. Laivan pärskyvässä keulavedessä delfiinit kellahtelivat kuppuroiden, ja vanaveden yläpuolella valkoiset lokit parveilivat.
Niinkuin kirottu sielu sinä loiskit laineelta laineelle ... niinkuin turvonnut hyle ... ja lokit nokkii tuota nenääsi.... Kuule, laske minut nyt alas tästä aidalta ja tule ottamaan ryyppy, pieni pikkuruinen ryyppy ... kuule, ollaan ystäviä, naapuri, kuule, heitetään pois kaikki vanhat vihat! Ei minulla ole koskaan ollutkaan mitään vihoja.
Puhu, tuuli, nyt siipeen ja purjeeseen, ma kotkana käyn yli vyöryvän veen; lokit jäljessä kirkuen kiitää. Alas aaltoihin nyt älyn arkinen työ! Kenties karit purteni pirstaksi lyö; mut sorjaa *on* laineilla liitää! hajamielisenä, ajatuksistaan heräten. Vai laulua? Se Lindin kuoro on, harjoittaa huomiseen se ilohon! GULDSTADILLE, joka tulee ulos päällystakki käsivarrella.
Ol' aamu pohjolan ja kesäkuu ja lokit valkeat i-uu, i-uu! ne kirkueli ympärillä laivan. Viel' oli hiljaa, aamuvarhaist' aivan. Ees-taakse, laivankantta mittaellen, vain joku mister kulki haukotellen: ehk' oisi nähtävänä jotakin, kun uutta rantaa liki tultihin. Mut yläkannellapa mietteissään mies seisoi liikkumatta. Silmillään hän edestänsä maata, rantaa haki.
Meressä riimupaaden näät, Siell' istun rinnassa kaipuu. Lokit kirkuilee, ja vinkuu säät, Pois aallot ne kuohuen haipuu. Moni viehkeä laps oli armahain, Moni kumppali mieleen muistuu, Oi, minne he jäi? Säät vinkuu vain, Pois kuohut ne aalloten suistuu. Meri säihkyy loisteess' auringon, Kuin ois se kultainen. Kun kuolen, tehkää, veikot, Mun hautani merehen.
Mutta salmen suuhun, johon Lumikin reki hukkui, nousi kivi kirjava, min päällä lokit nukkui. Kesä-illoin kauvas niiden valkosiivet päilyi. Surma-saaren nimellä se saari sitten säilyi. Oli niinkuin kirous ois painanut siitä saakka Kivesjärven ruukkia; sen tuntui tumma taakka kaikkialla: tuskin kului päivää ilman turmaa, paheet kasvoi, kansa mätäni, riehui rikos, surma.
Suuret illanruskossa punertavat lokit lentelivät yöpymistä tehden ylhäällä linnanseinän edessä ja kun joku laskeutui alas ja kohottaen siipensä sipaisi noukallansa vedenpintaa, hajosi kuvastus pitkiksi viiruiksi, joihin jo kuukin heitti välähdyksensä. Hämmästyneinä ja kysyvinä kääntyivät kapteenin silmät takasin Hinkkiin.
Eikä missään kalastajan ympäristö ole kauniimpi ja suurenmoisempi kuin siellä jonakin kirkkaana lounastuulen päivänä. Siellä kuohuu koko aava auringon kirkastama sinimeri mahtavana jättiläisvuoksena, jossa jokainen kallio vaahtoaa kuin Imatran niska. Siellä lentää haahkat ja kirkuu lokit ja näyttää silloin tällöin hyljekin päätään.
Onhan parempi, että päätät ne näin, kuin että voimakas sydämesi väsähtäisi vanhuuttaan ja sinä painuisit pohjaan kuin vettynyt hako ja sieltä mätänevänä ja muodottomana ajautuisit jonkin mutaisen lahden pohjukkaan, jossa lokit ja varikset repeloisivat silmät päästäsi ja selkäruotosi lopulta joutuisi ketturevon retuutettavaksi sen poikien haisevaan luolaan.