United States or Saint Lucia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mut rantojen puut ne laulavat laulun kuin elämäni viimeisen, talvisen taulun; ja tummuvat saaret ja salmein suut, ne lohtua tarjoo kuin kukkaa, mi vaivaisen kumpua varjoo: »Miks murehdit, onneton, mieletön mies? Sua lempivi hän kuin haavetta valkean yön hämärän. Olet hälle kuin hiljaa hiiltyvä lies; sait rakkaudelta, min päivältä saa nyt yön punakelta.» Yö tummuvi yhä ja pakkanen kiihtyy.
On mulla vaimo, lies, en jakoon päästä ketään; mua ei hae lautamies, enk' käräjiin vie ketään. Lie penni joutaviin, mut siit' en kiitä ketään; jos takuuseen en kelpaa, niin en lainoin kiusaa ketään. Ma herrasmies en lie, mut pokkuroi en ketään; on miekka, lempo vie! en liki laske ketään. Vain vapaa, iloinen, en koskaan sure ketään! Jos ei mua kysy ken, en myös mä kysy ketään.
Sen tangossa viirin käsvarret on vankat, eess' astuvi kuin pyhän auringon mies, mut jäljessä joukkiot taajat ja sankat, joill' yksi on aatos kuin liekkivä lies: ei maailma nouse, jos nouse ei mielet yli koston ja kaunan ja vainon ja yön, jos kaiuta kansojen parhaiden kielet ei kauneutta rakkauden, rauhan ja työn. Ja katso!
Säteilee aurink' aamuinen, Se luonnon verhoo loisteesen, Ylhällä lintuin laulu soi; Kuink' kylä hiljaa olla voi? Lepääkö vielä peltomies, Vaikk' aikaa leimuu päivän lies', Ja sarka kultaa kellertää? Miks' tuota nyt hän hylkäjää? Vaan kas! hän aukoo porttiaan. Oi autuasta katsettaan! Maan raskaat alhais-aattehet Hän heitti pois kuin vaattehet.
Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset ja onni ja lempi ja nainen ja unelmat, uskot ja toivehet ne kaikki on valhetta vainen. Vain totta on halla ja myrsky ja mies ja murhe ja murheen muisto ja totta on sammunut toivon lies ja lehdetön lemmen puisto. Niin, ällös yllesi katsokkaan, vaan peilihin lammen pinnan. Siell' onnesi taivahat onkin vaan ja rauha ja riemu rinnan.
Ei vilkkunut ikkunan valo. Oli kolkko se humina hongikon ja synkkänä huokasi salo. Ei viihtynyt erakko tuvassaan, hän metsiä hiihti ja harhaili vaan, ja kylmä, kylm' oli mökin lies ja kylm' oli mökin mies. Mut kerran kun palas hän töllilleen, kas, vilkkuvi ikkunan valo! Oli hongikko huolittu hopeiseen ja kullassa kulisi salo.
On meidät vihurit valinneet, yöt meille salansa uskoneet, on antanut hukka hampahansa ja ilves varmimman katseistansa. Meill' on halla ja yö, meill' on hanki ja jää pelätkää, pelätkää! Meill' on leimuva lemmen ja vihan lies, kuka meidän tiellämme kestää vois! Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies seis, voitto pois! Me tulemme voimalla kotoisen tarmon, me hylkäämme kaiken vieraan armon.
Kun päivä joutui ehtoolleen, Hän keksi poian yksikseen Lumella vaiti värjyvän, Käteensä kylmään henki hän; Melkeinpä himmee kuutamo Jähmettyneeks' sen näytti jo. "Mihinkä, lapsi parka, ties? Käy meille, siell' on lämmin lies!" Mies virkkoi, otti viluisen Ja pääsi töllin ovellen, Toi leivän töllin juhlahan Ja pikku vieraan mukanaan.
Sen toinen katsoi päivän päilynnäks, mi sinne vienon, kirkkaan loiston loi; mut toinen lausui: »Sisältä se läks, sen omatunto toi!» Ken tuolla joen rannall' on tuo ylhä mies, jonk' entää katse maita, meren aavaa? Jo asu, ryhti, huulten uhka, silmän lies kädessä miehekkäässä miekka tuima ties urosta, kaikki sotilaan on kaavaa.
Siis myö mulle miekkasi sotamies » Kunigunda, ah, Kunigunda Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies, mut vastasi sankari suuri: »Ja vaikka mä vaan olen sotamies» Kunigunda, ah, Kunigunda »niin myö minä miekkaani en jumal' ties itse kuninkaan tyttärihinkään. Mun onneni olla on sotamies » Kunigunda, ah, Kunigunda »sama, luulenpa, tahto on miekkani myös, se on Hiidessä kuuraeltu».