United States or Norfolk Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Metsämies seuraa koiriaan, näkee Leilan nenä maassa vyyhteävän edestakaisin aholla. »Taitaahan sinulla sentään hiukan lahjoja olla.» Leila hyppelee kuin vimmattu näreikössä, yht'äkkiä ulvahtaa hän kuin olisi häntä kalikalla jalkaan nakattu, jänis karkaa ulos pensaasta, Leila jälestä, pyssy pamahtaa, ja kuperkeikan heittää jänis korkealla ilmassa pudoten nurin niskoin Leilan eteen.
Abdallah ei malttanut olla huudahtamatta: eikö tuo rubiininen rannerengas ollut sama, joka oli ollut Leilan kädessä sinä päivänä kun hän pelasti Leilan arnautien vallasta? Eikö Kafur ollut vastikään kaulastaan päästänyt tuota koralli-nauhaa. Abdallah tahtoi puhua, mutta ruumiinliikahus, jonka eno teki, käski hänen olla vaiti.
Tyttö-raukka oli heittäynyt pelastajansa syliin; ei mikään voinut häntä siitä eroittaa. Tehdäkseen lopun tästä näytelmästä täytyi Abdallahin kovalla äänellä käskeä häntä menemään emäntänsä luoksi. Tyttö meni, katkerasti itkien. Jussufin poika katsoi kauan hänen jälkeensä; hän oli katkaissut viimeisen siteen mikä häntä yhdisti Leilan kanssa.
Ole siunattu, poikani! huusi hän; älä seisahdu, riennä tuon punakaapuisen neekerin jälkeen: hän on murhannut Hafiz'in ja ryöstänyt Leilan. Kosta, kosta! Silmä silmästä, hammas hampaasta, sielu sielusta! Kuolema pettureille! Kuolema murhamiehille! Samassa karkasi Hamama, ikäänkuin käyden isäntänsä raivoon osalliseksi, nuolen nopeudella aavikkoa pitkin.
Hän nosti Leilan ylös ja laski hänet beduiini-naisen käsiin, katseli sitten noita kasvoja sanomattoman hellästi ja lausui verkallisella ja juhlallisella äänellä: Rauha olkoon sinun kanssasi, sieluni tytär! Rauha olkoon sinun kanssasi, joka nyt olet Iäisen kasvoin edessä! Ota vastaan mitä sinulle on luvattu.
Vaiti, vaiti, kuiskasi beduiini, sivellen kädellä neekeritytön päätä, ikäänkuin hyväillen uskollista hevosta; lapsi paneusi taas makaamaan, mutta vetäsi samassa niin äkisti emäntänsä kättä puoleensa, että Leilan otsa kosketti Abdallahin huulia. Kafur nauroi mielissään kepposestaan.
Sitäpä juuri tahdoin sinulta kysyä, vastasi lapsi, väkesi on vasten tahtoani tuonut minut haaremiisi. Mene matkoihisi, minä en tahdo nähdä sinua. Minä en mene täältä, jatkoi Kafur, ennenkuin annat emäntäni takaisin; minä olen Leilan orja; häntä tahdon palvella. Emäntäsi ei enää tarvitse palvelustasi. Minkätähden ei? kysyi neekerityttö.
Tämmöinen oli Kafur, valtiattarensa, ihanan Leilan, silmäterä. Kaikki on kouhoille luvallista; he ovat taivaan lemmikkejä, heidän sielunsa on taivaassa sillä aikaa kun heidän ruumiinsa jutustaa pitkin maata; paitse Omaria, joka vihasi häntä, olikin koko karavaani ystävystynyt tähän neekerityttöraiskaan.
Leila on saanut verikasteensa, hän on päässyt täysikasvuisten koirain kirjoihin, ryhti on kuin uusi, silmissä on uusi itsetietoinen loisto, häntä tietää tehtävänsä ja kivertyy kaarelle kuin käyrä miekka. Leilan ensimmäinen otus ... siinä on!
Jänis kiitää ahon poikki, metsästäjä ampuu, otus kaatuu, mutta laukausta pelästyen hiipii Leila häntä koipien välissä pakoon. Metsästäjä ottaa ammutun jäniksen ja heittää sen Leilan eteen. Leila säikähtää, ulvahtaa hätäyksissään ja kiitää kuin nuoli kotiin, jossa metsästäjä tapaa hänet sänkynsä alta vapisemasta.