United States or Christmas Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kuka kurja hylkien silmäilee suuriarvoinen alhempaan? Saman arvon, kunnian ansaitsee, joka mies on paikallaan! Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt Suomen onnea valvomaan! Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa, isänmaahan ja maailmaan. J. H. Erkko. Laulu Vuoksella. Mahtavasti, voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa Vuori nostaa poikiaan veden voimaa kiusaamaan, synnytellen salakaria.
Kansoja kahlehissaan Synti syö: Raskasna rikosten paino Tuntoja polttaa; Helvetin henkien vaino Sieluja surmaa. Toivontähti kirkkahasti Taivahalla tuikkaa: Ennustukset ihanasti Ihmisille kuiskaa: »Kerran synnin voittava Vapahtaj' on tuleva!» Kuulkaa! Laulu enkelitten Kajahtaapi ihana Yli maitten, manteritten: »Jumalalle kunnia Korkeudess', ihmisille Maassa rauha, suosio!»
Paljo oli Lullella ja Yrjöllä puhelemista, ainahan sitä vanhoilla tutuilla piisaa. Eivät he huomanneetkaan, että olivat muusta joukosta jälkeen jääneet. Mutta siinä se oli jutellessa matkakin kulunut, niin että Alppilan kukkula jo vähän matkan päässä häämötti ja ylioppilasten raikas laulu huvilan balkongilta vastaan helähteli. Vilkasta oli elämä huvilan edustalla.
Ei viulu-Aapran virret vieri Nyt lailla hyppysoitelman, Ja laulu nuorten metsämiesten On sävel surun haikean: On parvest' uljain miehentoivo, On ylkä sorja sortunut. Hän, jonka luoti karhun löysi, On kylmäks aivan kalvennut. Siin' äiti istuu kyynelsilmin Pään luona poikavainajan, Ja isä, vailla lohdutusta, Myös sortuvans' sois hautahan. "Miks omiaan ei syksy riistä, Vaan kevätvesat katkaisee?
Yhden Kantelettaren runon toisinnoissa on meillä hyvä esimerkki siitä, kuinka alkuaan sankari-aikaa kuvaava laulu voi muuttua pelkäksi idylliksi. Tässä laulussa sen nimi on Kalevalan neiti kiroo kosija ne lahjat, jotka on tytön sukulaisille turhaan antanut naimislunnaiksi.
»Kilvellä uskon ja miekalla hengen Taistele aina ja lohdutust etsi Taivahan atriast, Ja kunnian kultasen kruunun Saat Sionin kaupungis.» Alkavi taasen laulu ja soitto, Ales hän kumartuu, neitonen kaino, Alttarin juurehen, Ja rintansa nousee ja vaipuu Ja poskensa liekehtii.
Laulu, joka kohosi noista holveista, näytti minusta ikäänkuin kuolleen sielu, kun se nousee noista kolkoista hautakammioista ja ylenee jumalansa luo. Minä ihmettelen tätä uskoa, jota halvin ja oppimattominkin voi ymmärtää ja joka saattaa heidän uskomaan hengellistä elämää ja elämään niin, että he siihen pääsevät.
Hyvin on tehnynnä emäntä, Kun ompi olutta pannut, Siit' on tehnyt sen paremmin, Kun on juomahan kutsuttu. Sopivaisia. Noin kuulin saneltavaksi, Tiesin tehtävän iloa Sopineeko, syntyneekö, Käyneekö, kyhänne'ekö, Miesten soitto, naisten laulu, Piikojen ilonpiäntä?
Kesää seitsemättätoista Ruusu kukkii, ruusu kuihtuu; Satakielen laulu lakkas Seitsemännentoista kerran. Vielä istuu runoniekka Aatostensa kangaspuilla Yöt ja päivät, lointa täyttäin Laulun huiman laajaa lointa; Huiman laajaa lointa, missä Ihmeen lailla yhteen kietoo Kotimaansa satumuistot, Ikivanhat ruhtinahat,
enempi vielä alla veen on heitä, he huokaavat, ja siitä syntyy kuplat, nuo jotka näet, kunne silmän käännät. Sanovat saveen kytketyt: »Ah, synkät olimme alla armaan päivän piirin, sydämen kammioissa kaunan katku! Mudassa mustassa nyt raivoamme.» Tuo laulu kuplii heidän kurkuistansa, sanoiksi saada sitä eivät jaksa.