United States or Bolivia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nyt loppui taas puheen aihe. Minua hän miellytti. Hänen puheensa oli korutonta, yksinkertaista, kokemattoman nuorukaisen avomielistä juttelua. Koetin astua entistä kauniimmin ja tekeytyä. Petteri mietti uutta puheen aihetta. Nyt hän sen löysi ja kysyi: "Onko neiti Lassila lukenut Jussi Erhetyisen viime kirjan?" "Olen... Olettekos te?" veikistelin minä.
Hän koetti saada rillit pysymään nenällänsä, mutta se ei tahtonut onnistua, sillä nenä oli liian matala ja pieni. "Anteeksi, neiti Lassila... Saanko luvan kysyä", yritti hän puhua, mutta samassa putosivat rillit, jääden nauhaan riippumaan. Hän alkoi taas niitä asetella ja yritti: "Suokaa anteeksi, neiti Lassila! Kuinka olette nyt kesäänne viettänyt?"
"Eiväthän ne sinun rillisi kestäkään nenällä", hymyili siihen Petteri toverillisesti, suu auki ja lisäsi avomielisesti, viattomasti: "Jos lie se vieteri jo höltynyt ... kun ne eivät kestä!" Ratinen piteli nyt rillejänsä hyppysin nenällänsä ja jatkoi: "Ei ... kyllä se on uusi vieteri..." Ja kääntyen asiaansa toisti hän: "Niin ... kuinka olette nyt viettänyt kesäänne, neiti Lassila?"
"Tekö sitä olette se Maiju Lassila ... tään Tohmajärven vallesmannin tyttö?" kysyi minulta tuntematon, lihavahko isäntämies, tyhmän näköinen ukon kellukka, joka tuli Sortavalan seurahuoneelta kadulle juuri kun minä astua sipsuttelin siitä ohi. En ollut kuulevinanikaan. Niin tungetteleva oli mielestäni se kysymys.
Petteri ujosteli yhä enemmän. Tunteellisena, kuin muun puheen puutteessa kysyi hän nyt: "Pidättekö, neiti Lassila, kalastuksesta?" "Pidän!" valehdella heläytin minä avoimesti, nopeasti, häntä miellyttääkseni ja Petteri ilmoitti: "Pidän minäkin. Minä pidän kaikesta mikä vain on luontoa." "Niin ... tehän olette suuri luonnon harrastaja!" lähenin minä häntä taas.
Ne ovat erään arvokkaan aikakauskirjan sidottuja vuosikertoja. Kolmas, sinisiin pahvikansiin sidottu, on pienempi ja litteä. Kun avaan sen nimilehden, olen ällistyksestä miltei huudahtaa. Lehden yläreunassa seisoo selvin länsimaisin kirjaimin: Maiju Lassila, sekä sen alla: Pekka Puavalj. Heureka! Shpalernajan kirjastossa on siis suomalaistakin kirjallisuutta, vieläpä aivan uusinta lajia.
»Toivo menee, Toivo menee», kuului kaikkialla, ja poikia ja tyttöjä kapusi katolle. »Siellä menee Pietilä ja Lassila ja Viljakainen», luettiin tuttavia, ja lakkeja ja huiveja huiskui. »Siellä se ehkä meidänkin Janne seilaisi», sanoi Nikkilän emäntä itsekseen, mutta kuitenkin kovalla äänellä.
Olisinhan sitä paitsi saanut muitakin, sillä olivathan kaikki Join, Sortavalan ja Tohmajärven herrat minuun ihan hulluuntuneet. Niin kävelimme me Kuhavuorelle päin. Kävelin takapuoltani sirosti kieputellen, sillä silloin oli semmoinen muoti. Ja omituista: Alussa ei kumpikaan tahtonut löytää puheen aihetta. Vihdoin toki löysi sen Petteri ja kysyi: "Onko neiti Lassila ennen ollut Vakkosalmella?"
Eikö ole kauheaa! Teille kiitollinen Maiju Lassila. Rohkea askel oli nyt otettu. Levottomana, kuumeisena odotin minä vastausta. Oikeastaanhan herra Ratinen oli ryhtynyt Petterin kanssa polkupyöräilyä harjoittamaan, saadaksensa sen kautta tilaisuuden hakkailla minua. Avomielinen Petteri ei sitä aavistanut, ja ryhtyi innolla asiaan. Hän ryhtyi siihen minunkin tähteni, vieläpä etupäässä minun.
Kyllä minä hänen vielä lämmitän, ennenkuin..." "Hyvä Lassila!" keskuutin minä hänen, "jos et tahdo tehdä minua vallan onnettomaksi, min mene paikalla tiehesi."