United States or Guatemala ? Vote for the TOP Country of the Week !


Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot, se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyörykkeenä vierii laaksohon. Haa, hän se tänne rientää ratsullansa, mies pienokainen, vanne otsallansa, se jalo, uljas, armas kenraal' on. Vaan hiljaa! Kuule kuinka joukollensa hän äsken hajonneelle huutaa nyt! Hän ratsastaa sen luo, ja paikallensa riviinsä joka mies on rientänyt.

Lähestyi jo yksi, lähestyi jo monta Linnan entisistä asujaamista, Jotka pakenivat kauhistuksen yönä. Soma Kaarin ilosena palasi Onnelaansa ihanaan; ja taasen kaikui Ympär tienoo laulu kannis, viaton, Koska vartoi emäntäänsä linnan kansa, Yhä silmäellen alas laaksohon.

Ukon ilmaa, sadetta, Tyyntä, päivän paistetta Ken niit' aamull' aatteli! Vaan kun päivä mennyt on, Kaikki johtuu muistohon, Ilta kaikki muistavi. Päivän silmä sammuva Luopi iltaruskonsa Vainioille, metsillen. Väsyttää jos paimenta, Vielä soittaa torvea Hyvästiksi saloillen. Kylä viljavainion Keskelt' aukee; laaksohon Rauhaisaan se viettelee.

Kunnahalla hurraa kulki. Mies ratsain lähestyy. Ken, ken se on? Mik' äänten myrsky! Miksi riemu julki mies mieheltä nyt raikuu rajaton? Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot ja vyöryn lailla ryntää laaksohon. Haa, hän on tullut, joutui johtajanne, mies pienokainen, otsallansa vanne, se jalo, uljas, armas kenraal' on! Vaan hiljaa! Kuule!

»Ah, nuorukainen, on tuumas turhat, et eloa vältä, et kuolemaa, sull' eessäs synkät on syyt ja murhat sun kosto Salliman saavuttaa; mut kärsimyksistä nousten, noudat Olympon korkeimman seppeleen; kuin joutsen joikuen kuolet, soudat pois unten laaksohon ijäiseen. Oot oma meidän.

Onni tääll' on kuin tuulessa rahtu. Kulkeva kotka mun lintuni vei! Kerran, poikana, Vuoren harjulta Katselin koskehen rientoa ankara aaltoin. Silloin toivoni Vyöryi, virtaili, Miettehet taivohon, pilviä ohaten, lensi. Vuoren korkeus, Virran vilppaus Kilvass' ei kyllin kestää voinut. Läksin laaksohon, Kosken kalttohon, Kukkia, Vellamon hopeahelmiä, katsoin.

Neito vasten vastaeli: "Jos saisinki toisen sulhon, En sua sinä ikänä, En oma'a kullaistani." Kanteletar III: 121. Vapautettu kuningatar. On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukoss' on rautaportit, valo ikkunoist' ei näy, Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.

Murzoll liikutti huovettuneita huuliansa ja jyrinä kuului, niinkuin lumivyöryjen syöstessä alaa laaksohon: Isäsi on sinut hylännyt vaan minä otan sinut lapsekseni, sillä kylmä kivi antaa paremmin liikuttaa itseänsä kuin paatunut ihmissydän. Sinä miellytät minua, sinä olet niin sanoakseni minun sukuani, sinussa on samaa ainetta kuin se, josta kalliot ovat tehdyt. Tahdotko tulla lapsekseni?

Ah, kuin kaunihisti soveltuu Havumetsän luona lehtipuu, Veden luona maa ja taivas maan, Miehelläkin nainen rinnoillaan. Nuoret lähenevät toisiaan. Niinkuin metsä yhtyy oksistaan, Kättä lyöden, silmää silmäten, Liittyy poika nyt ja tyttönen. Koira huomaa, kääntyy laaksohon, Maata suutelee ja leuto on. Mutta taivassilmin, käsikkäin Nuoret kiiruhtavat laaksoon päin.

On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon, Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton: Lukoss' on rautaportit, valo ikkunoist' ei näy, Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.