United States or Jordan ? Vote for the TOP Country of the Week !


Eräänä päivänä, kun Lindblom jo oli alkanut rauhoittua Mikonpäivän melujen jälkeen, tuli hänen luokseen Saviojan Ville ja Koivulan lautamies. Jo tämän parin näkeminen suututti nimismiestä: toinen semmoinen tyhmeliini ja toinen körttiläinen! Kun vielä kuuli asian, että nämä tulivat häntä pyytämään ulosmittaukselle Karhuun, silloin hän raivostui.

Kaikkea vallattomuutta ja lyypää harjoittaessani olin välillä hirveästi jumalinen, itkin ja valitin omaa pahuuttani haikeasti. Mutta kuitenkin aina vilkas ja riihoton luontoni otti voiton. Syksyllä muutin Kesälahdelle Kesusvaaran taloon. Isäntä, Paavo Malinen, oli ankara ja vakavan näköinen mies, oikea sen ajan körttiläinen.

»Niin Hän sanoo, mutta...» Jannen teki mieli sanoa, ettei Vapahtaja sillä ollut luultavasti tarkoittanut sellaisia oloja kuin tässä kunnassa nykyään on, mutta hän jätti sen arkatuntoisuudesta sanomatta. Sillä hän ei oikeastaan ollut varsinaisesti körttiläinen, vaikka seurustelikin paljon heidän kanssaan.

Jos sinä tyttö minulle joudut, Joudut mieron tielle; Siell' on leipä leikattu Ja rahaton on kyyti. Tie auki taikka pää auki! kiljasi hän likempänä. Sekä hän että me seisotimme hevoset. Isäntäni koetti miehelle haastaa suloset ja makeat, että hän väistyisi hetkiseksi syrjään. Mutta mies pysyi röyhkeänä eikä väistynyt. Körttiläinen taas ei koskaan itse tapellut.

Janne katseli lattiaan ja herra hänen edessään otaksui, että miesparka häpeää esitystään, joka nyt on tullut kovin naurettavaan valoon. Nimismiehen apulaiseksi tuollainen köntys, körttiläinen, talonpoika...!

Sanoo itsekin muuttavansa täältä pois. Soo, vai muuttaa rovastimme! Ja körttiläinen jatkoi kauan vaiti oltuaan: Siinä sen nyt taas näet. Aina olet sinä eläessäsi luottanut maallisiin mahteihin, jyvämakasiineihin ja täkäläisiin sielunpaimeniin. Yksi on vain sielunpaimen, joka ei koskaan laumaansa jätä, ja yksi tavara, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa.

Esa seisahtui ja kuunteli henkeä pidätellen. Kenen ääni? Tutulta se tuntui, mutta ei sittenkään... »Se on körttiläinen...! hänet tapanhän hiljaa äännähti, tempaisi puukon käteensä ja alkoi kuin lintua väijyvä kissa hiipiä ääntä kohti. Hän koetti jokaisesta puunraosta väijyä ja tirkistellä nähdäkseen kulkijaa.

Kun kalarannass' oli tutustuttu, heill' oli aina ollut kalajuttu toin'toisellensa kerrottava, siksi he kunnes oli tulleet ystäviksi. Nyt mitään ihmetystä näyttämättä löi Altti nuoren Hannu-herran kättä ykstotisena, tarjos parastaan ja laittoi uunin viereen nukkumaan. Ol' Altti ennen ollut suruton, mut eukko-vainajansa uskohon tään kuoltua hän oli kääntynyt ja oli hyvä körttiläinen nyt.

Painui hartahasti tasatukat maata kohti hetken rukoukseen. Hätkähteli Anssin sydämessä tutun virrennuotin kuullessansa: heränneitä täällä, körttikansaa! Nyt se totta maarin sota nousee, jommoista ei nähty näillä mailla. Kaukana on silloin leikki, koska tarttuu kivääriinsä körttiläinen. Jospa näkisivät isä, vaari, häntä lempeämmin tuomitseis he!

Se oli ankara vanhan kansan körttiläinen ja Vuorelan hyvä ystävä entisiltä ajoilta; sillä viime aikoina heidän tiensä olivat kulkeneet kauempana toisistaan. Nouse tänne rattailleni, Kustaa. Onhan meillä sama matka, sanoi Vuorela kuivasti. Ja körttiläinen nousi rattaille Vuorelan viereen. Hän puhutteli Vuorelaa vieraanlaisesti kauan aikaa.