United States or Sweden ? Vote for the TOP Country of the Week !
Tristan tuli lähteen luo ja heitti veteen lastut ja risut. Mutta sitä tehdessään hän kumartui lähteen puoleen ja näki sen kuvastimessa kuninkaan kuvan. Oi, jospa hän voisi pysähdyttää lastut, jotka jo pakenevat pois pitkin vierivän veden pintaa! Mutta ei! Ne rientävät nopeasti puutarhan läpi. Naisten asunnossa odottaa Isolde niiden ilmestymistä; jo huomaa hän ne kenties ja rientää ulos.
Ehkä se on verrattavissa niihin kirjoihin maailmankirjallisuudessa, joita kutsutaan pyhiksi. Ajatelkaamme vähäsen. Jos Kalevala tämmöisenään olisi ollut olemassa pakanallisena aikana, minkähänlaisessa arvossa Suomen kansa olisi sitä pitänyt? Eikö kansa siinä olisi nähnyt itseään kuin kuvastimessa, nähnyt paraimmat pyrkimyksensä, ikuisimman itsensä?
Samalla kun kreivin kasvot näyn johdosta kuvastimessa aivan jähmettyvät, kuuluu hänen korviinsa ääni kuin jostain maan alta: Sinä olet surissut niinkuin hyttynen ... niinkuin hyttysen tulee sinun myöskin kuolla! Kuka siellä?... Sinäkö, s tana!... Mille sinä irvistät?... Ja mitä sinä mutiset?... Mitä tahdot?... Kuka on käskenyt sinun tulla tänne, lurjus?
Hän ei tahtonut uskoa kuvakseen sitä poikaa siellä kuvastimessa. Tuntui kuin olisi ollut se joku muu, joku herraspoika. Eikä hänellä siinä pojassa ollut mitään moitittavaa. Vaan kun hän koetteli kädellään päätään, niin hävetti häntä kolipäänsä, ja kun katseli housujaan, jotka olivat vain polviin asti, eivät ne olleet hänen mieleensä. Ja oli puvussa muutakin moitteenalaista.
ja samoin salli alku-sielu minun nyt nähdä läpi peittehensä, kuinka hänt' ilahdutti tehdä mielikseni. Hän hengähti: »Vaikk' et ilmi tuonut sa tahtoas, sen paremmin ma näen kuin sinä seikkaa, jok' on sulle varmin. Kuvastimessa totuuden sen näen, mi kaiken heijastavi niinkuin on se, mut jota heijasta ei kukaan, mikään.
Vaivuin alas istuimelle, joka oli vaatetuspöydän vieressä ja jonka päällä olevassa kuvastimessa näin muotoni, vaan mimmoisen muodon! Kalpean, likaisen ja raukean näköisen, valkea myssyni nuhraantunut; kuinka erilaisen näköinen, kuin kotona ollessani! Stefan ei olisi minua tuntenut! Tyttö, joka teki vuodetta ja puisteli pään-alusta, katsoi tuon tuostakin sääliväisesti minuun.
Aukaisin suuni silloin turvallisna ja aloin: »Kuinka siellä laihdutahan, miss' ole tarvetta ei syödä, juoda?» »Jos muistaisit sa, kuinka Meleagros palossa lieden itse paloi loppuun, tajuisit varmaan seikan tään», hän vastas. »Ja jos sa muistaisit, kuink' oma kuvas kuvastimessa liikahtaa, kun liikut, ois sulle helppo tämä pulma päästää.
Unessa näin ma naisen nuoren, kauniin, mi kulki nurmikolla kasteisella ja poimi kukkia ja laulun lauloi: »Jokainen tietäköön, ken tietää tahtoo, ett' olen Lea ja nää sormet sorjat vain liikkuu seppeltäni solmiaksein. Kuvastimessa kaunis olla tahdon, siks kaunistaun, ja Rakel-sisko jätä ei koskaan peiliään, vaan päivät istuu.
Silloin hän näki kuvastimessa Lauran istumassa sängyssään. Ja he kuvastimen kautta hymyilivät toisilleen. »Kuule, äiti.» »Mitä, kultaseni?» »Tuo Veli Erkki tänne minulle.» Kun äiti lähti hakemaan sitä, huusi Laura jälkeen: »Elä tuo laatikkoa, tuo vain itse poika.» Nuken saatuaan Laura katseli sitä vähän aikaa ja sanoi: »Minä pidän tästä.» Hän käski äidin mennä illalliselle.
Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja kokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa kuvastimessa, ja sentähden ei Heikki sitä pelästynytkään, kun se hänelle virkkoi: Ei se jaksaisikaan, jos en minä auttaisi. Mitenkä sinä autat? Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vaan siinä kelkassasi, kyllä minä vedän. Minnekkä sinä menet? Menen joululahjoja viemään.