United States or Sint Maarten ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nyt huomaa tarkkaan, mitä tietä kuljen totuuteen tullakseni etsimääsi, ett' yksin sitten kaahlata sa voisit. Pyhien piirein liike, voima tulee ahjoista liikuttajain autuaiden kuin rautiolta vasaran on varmuus. Ja taivas, valoin monin kaunistettu, kuvastaa, jäljentää kuin leimamerkki tuon syvän aatteen, joka vierittää sen.
Nainen reen perässä vetäysi pelonalaisena lähemmä kumppaniaan, joka turvaavasti puristi rakastettuaan vartalosta, »Tuolla, Abe, oli jotakin. Mikä se oli?» »Oletko sinä Hulda pelkuri?» naurahti Abe. »Lieneekö tuolla ollut mitään, vaan näin kuutamolla kuvastaa metsässä kaikki niin aavemaiselle», selitti nuori sulhanen.
Tuo silmä, ennen kirkas, Totuuden ilmaisi kuin tyyni järvi Kuvastaa selkeästi maan ja taivaan. Pimeessä hoippuvat nyt askeleeni, Niin ennen vakavat, nyt epävarmat.
"Mitä sinä taikavalkeaksi sanot?" "Semmoista valkeata, joka palaa maahan kätketyn aarteen kohdalla." "No, sitte on kuukin taikavalkea", sanoi ukko. "Se valasee joka yö maan aarteita. Se kuvastaa aurinkoa, joka paistaa yli koko maan ja valvoo päivän töitä'" "Mitähän aarteita kuu valasee?" kysyi Valtteri uteliaasti. "Luonnon lepoa, työmiehen unta ja omantunnon rauhaa", vastasi vanhus.
Onko se siis ainakin totta, Asta? Vai olenko tullut hulluksi? Vai uneksinko minä? Niin, jospa se olisikin vain unta! Ajattele, miten suloista, jos minä nyt olisin herännyt! Oh, jospa tosiaan voisin sinut herättää. Miten säälimättömältä vuono näyttää tänään. Se on niin raskas ja horruksissa. Lyijyn harmaa, kellanvälkkeellä, ja kuvastaa kuuropilvet pintaansa.
On suvipäivän helle, Ei tuulen henki käy, Värettä vienoisint' ei Kalvolla lahden näy. Tuo siintäväinen taivas, Heijastaa siinä vaan Ja rannan äyräät, kunnaat Kuvastaa kupeitaan. Rannalla lahden tyynen On nainen yksinään, Hän sotkee, huljuttelee Ja huuhtoo pyykkiään. Ja lip-lap uutterasti Käy läiky tappuimen Ja lip-lap vastaa kaukaa Myös kaiku kiireillen.
Mitä runojen ulkomuotoon ja sointuun tulee, osoittavat edellä olevat otteet, ettei, suurempaa täydellisyyttä enää voi keltään kuolevaiselta vaatia. Joskus runotar tämän leimuavan, "riehäkkään" neron kynsissä vinkuu: "oi", "voi!" ja ähkää: "ah" ja "ooh!" Se ei muuta kuin kuvastaa hengen kiihkeyttä. Vanhoja runouden kulta-aikoja muistuttaa sanasovitus semmoinen, kuin
Mutta sitte kun Toini epäröi. Jatkakaa. Kun katselen teitä, ovat kasvonne tyynen kirkkaat. Ettekö te ole nähnyt, että vuonon pohjukka ei kuvasta ainoastaan kalliorantojaan. Järkkymättömän kalliomuurin yläpuolella kaareutuu taivas, ja juuri sentähden, että se on kaiken yläpuolella, saa vuonon pohjukkakin sitä katsella. Ja kuvastaa, jatkoi Toini.
"Jos kirkas lähde öisin", Hän puhkes lausumaan, "Kuvastaa tähdet voisin Ja taivahan ja maan! Mun rinnastani autuus Maan lapsill' aukeais, Maailman myrskyin suuruus Sameeksi sit' ei sais." Nyt puhdas sielu nousi Kasvoille tyttösen Ja enkel'haamu sousi Kalvolle lähtehen. Vaan toinen tyttö: "Miksi Mä yhä rumennun, Sä muutut enkeliksi? Hyi, lähde, sotken sun!"
Tunnemme kaikki sen tuskan, epävarmuuden ja pelon ilmeen, minkä tunteitten pettymys, sellaista ilmaisua käyttääkseni, kuvastaa sokean kasvoille. Mutta mitkä sanat voisivatkaan kuvata sitä epätoivoista tuskaa, sitä sydämen katkeraa pettymystä, mikä nyt näkyi tessalittaren piirteissä! Yhä uudestaan ja uudestaan hänen pienet, vavahtelevat sormensa tapailivat tuon kauhean portin lautoja. Tyttö rukka!