United States or Bouvet Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja jos tämä kaksinaisuus häiritsi minun sisäistä rauhaani, niin ei minulla ollut muuta neuvoa kuin päästä sopusointuun kuvani kanssa. Minun täytyi ruveta ajattelemaan niinkuin kuvani oli kaikissa tapauksissa ajatteleminen.
Tällä hetkellä, jatkoi viimemainittu, minulla ei ole sydäntä torua teitä sen johdosta, että olette antanut meidän täällä Gunilholmassa niin kauan turhaan odottaa tuloanne. Miten olenkaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä? kysyi lääkäri. Teidän kuvanne väikkyy usein silmissäni, sanoi kaunis emäntä. Minunko kuvani? huudahti lääkäri.
Nuorena menin Italiaan, taiteiden maahan. Siellä ottivat suuret mestarit minut huomaansa ja ravitsivat sielussani hehkuvia kipinöitä elävällä tulella. Niin pääsin minä kohta hyvälle alulle, kuvani tulivat kuuluisiksi koko Italiassa, ja Florenzin mahtava hertttua kutsui minut hoviinsa.
»Mutta eräänä päivänä, kun palaan työstäni, tapaan joukon tovereita luonani. Ne olivat nuoria, skandinaavilaisia taiteilijoita, jotka söivät samassa ravintolassa kuin minäkin. Jostain saatuaan vihiä teoksestani he olivat päättäneet tulla sitä katsomaan. He olivat vetäneet verhot syrjään ja olivat, joskaan eivät polvillaan kuvani edessä, niin ainakin aivan haltioissaan sitä katsellessaan. Mainiota!
Kun eräs matkustaja kautta kulkeissaan otti siitä hänen kanssaan puheeksi, sanoi hän: ei, ei maar häntä; sittehän saisin vastedes nähdä kuvani jossakin ramupuodissa riippuvan Napoleonin ja vanhan Fritzin rinnalla. Silläkös miehellä ajatuksia piisaa, kuin pyörää kiertäisi vaan". "Mutta mitä sinulla on sedän kanssa tekemistä? Eikös ole niin, että olet maalannut äitini kuvan minua varten?"
Kylmän talvi-päivän hämärtäessä pelosta ja toivosta sykkivällä sydämellä pani Nello kuvansa viheriäiselle kärrillensä, veti sen Patrasin avulla kaupunkiin ja heitti kuvansa niinkuin käsketty oli yleisen rakennuksen rappusille oven eteen. "Voipi olla mahdollista, että kuvani ei mihinkään kelpaa. Kuka ties?" ajatteli Nello itsepäisen luonteensa taudintapaisella kiihkolla.
SYLVI. Niin, en minä siltä ole sen vanhempi. Ja kun minua nyt kerran huvittaa, niin VIKTOR. Kernaasti minun puolestani. Mutta annapas jo vihdoinkin kuulla tuo salaisuus. SYLVI. Salaisuus ei ollut sen suurempi, kuin että minä leikin kuvani kanssa peilin ääressä äsken, kun tulit sisään. VIKTOR. Vahinko, ett'en sattunut näkemään. Jos olisin sen tiennyt, niin olisin hiipinyt etehiseen ihan hiljaa.
»Jos sinä siellä olet, David, niin saat päästää minut sisään ennenkuin suljet oven», huusin hänelle aivan kuin vanhaan hyvään aikaan kaksikymmentä vuotta sitte. Portti avautui selkoselälleen ja ulos astuvan synkän miehen kädenpuristuksesta ymmärsin, ettei hänen ollut yhtä kauan kuin minun tarvinnut harhailla muistojensa varastossa, vaan että hän heti oli sieltä löytänyt minun kuvani.
Vaan tyttö onneton Täss' avutonna värjättää Ja nähdä kuvansa voi tuossa Hajalla hapsin Kauhistuen: Ja silmät! kamalat Miks itseäni pelkään? Peitä, autere, kuvani, Peitä kaikki ihmiskuvat! Vilkastuen: Tuolla tuolla päivän alla Aallottaret uiskelevat! Niin surutta niin iloisna. Viittovat minua sinne! Uinko tuon kiven selälle? Kiv' on kirkas, aalto raikas.
Tässä istun, teen ihmisiä kuvani mukaan, suvun kaltaiseni kärsimään, itkemään nauttimaan, iloitsemaan, suvun, joka ei sinua kunnioita, suvun kuin minä! Mies mull' oli vieraana muuankin. Oli sopumme mitä parahin: näki pöydässä ruokani tavallisen ja söi sitä vatsan-täydellisen, ja jälkiruokahan tultuaan söi senkin suuhunsa makeaan.