United States or Austria ? Vote for the TOP Country of the Week !
Louhi, Pohjolan emäntä, sai sanoman korvihinsa Väinölän eleleväksi, Kalevalan kasvavaksi sammon saauilla muruilla, kirjokannen kappaleilla. Tuo tuota kovin kaehti. Itse aina arvelevi, minkä surman suorittaisi, kunka kuoleman kokisi tuolle Väinölän väelle, kansalle kalevalaisten. Ukkoa rukoelevi, Pauannetta palvoavi: "Oi Ukko, ylijumala! Kaataos Kalevan kansa rakehilla rautaisilla, neuloilla teräsnenillä! Tahikka tauilla tapata, surmoa suku katala, miehet pitkille pihoille, naiset läävän lattioille!" Tyttö oli Tuonelan sokea, Loviatar, vaimo vanha, pahin Tuonen tyttäriä, ilke'in manattaria, alku kaikille pahoille, tuhansille turmioille. Sill' oli muoto mustanlainen, iho inhon-karvallinen. Tuopa musta Tuonen tyttö, ulappalan umpisilmä, teki tielle vuotehensa, pahnansa pahalle maalle. Selin tuulehen makasi, kaltoin säähän karkeahan, perin viimahan viluhun, kohin päivänkoittehesen. Tuli suuri tuulen puuska, iästä iso vihuri, tuuli tuhman raskahaksi, kostutti kohulliseksi aholla vesattomalla, maalla mättähättömällä. Kantoi kohtua kovoa, vatsantäyttä vaikeata; kantoi kuuta kaksi, kolme, neljännenki, viiennenki, kuuta seitsemän, kaheksan, ympäri yheksän kuuta, vaimon vanha'an lukuhun kuuta puolen kymmenettä. Yheksännen kuun lopulla, kuun alulla kymmenennen kohtu kääntyvi kovaksi, painuvi pakolliseksi; eikä synny syntyminen, luovu luomaiset sikiöt. Siirrälti sijan aloa, paneutti toisen paikan. Meni portto poikimahan, tulen lautta lapsimahan kahen kallion välihin, viien vuoren viukelohon: eipä tuolla synty synny, luovu luomainen sikiö. Etsi synnytössijoa, vatsansa vajennusmaata heiluvilla hettehillä, läikkyvillä lähtehillä: ei siellä sijoa saanut, vajennusta vatsallensa. Synnytteli poikiansa, vajenteli vatsoansa kuohussa tulisen kosken, ve'en vankan vääntehessä, alla kolmen kosken koprun, alla äyrähän yheksän; vaan ei vielä synty synny, kehnon kohtu ei kevene. Alkoi itkeä iletys, parkua paha kuvatus. Ei tieä, mihin menisi, kunne kulkea pitäisi vatsansa vajentamahan, poikiansa poikimahan. Puhui pilvestä Jumala, lausui Luoja taivahalta: "Tuoll' on suolla kolmisoppi rannalla meryttä vasten, pimeässä Pohjolassa, sangassa Sariolassa. Mene sinne poikimahan, kohtusi keventämähän! Siellä silma tarvitahan, väkeäsi vuotetahan." Tuopa musta Tuonen tyttö, ilkeä Manalan impi, tuli Pohjolan tuville, Sariolan saunan maille latomahan lapsiansa, saamahan sikiöitänsä. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, vei tuon saunahan saloa, kylin kylpyhuonehesen, kyläkunnan kuulematta, sanan saamatta kylähän. Lämmitti saloa saunan, rikenehen riuahutti; oluella ukset voiti, kasti kaljalla saranat, jottei ukset ulvonunna, saranat narahtanunna. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Kave eukko, luonnon tyttö, kave kultainen, korea, jok' olet vanhin vaimoloita, ensin emä itselöitä! Juokse polvesta merehen, vyö lapasta lainehesen, ota kiiskiltä kinoa, matehelta nuljaskata, jolla voiat luun lomia, sivelet sivuja myöten, päästät piian pintehistä, vaimon vatsanvääntehistä, tästä tuskasta kovasta, vatsantyöstä vaikeasta! "Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko, ylijumala, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! Tääll' on piika pintehessä, vaimo vatsanvääntehessä saunassa savun seassa, kylän kylpyhuonehessa. "Ota kultainen kurikka kätehesi oikeahan! Sillä haittoja hajota, pihtipuoliset porota, lukot Luojan lonkahuta, takasalvat poikki taita mennä suuren, mennä pienen, kulkea vähäväkisen!" Siinä tuo paha pahennus, Tuonen tyttö umpisilmä jopa vatsansa vajenti, latoi lapsensa vihaiset alla vaipan vaskikirjan, alla uutimen utuisen. Teki poikoa yheksän yhtenä kesäisnä yönä, yhen löylyn lyötävillä, yhen saunan saatavilla, yhestä vatsan väestä, kohuntäyestä kovasta. Nimitteli poikiansa, laaitteli lapsiansa, kuin kuki tekemiänsä, itse ilmi luomiansa: minkä pisti pistokseksi, kunka änkäsi ähyksi, minkä laati luuvaloksi, kunka riieksi risasi; minkä painoi paiseheksi, kunka ruohutti ruveksi, minkä syöjäksi sysäsi, kunka ruhtosi rutoksi. Jäi yksi nimittämättä, poika pahnan-pohjimmainen. Senpä sitte käski tuonne, työnti velhoiksi vesille, noi'iksi noroperille, katehiksi kaikin paikoin. Louhi, Pohjolan emäntä, muut on käski käyä tuonne nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.
Ainoastaan 12 metsäsikaa oli Kokko ampunut, mutta hänen koiransa olivat ottaneet paljon useampia. Kerran oli hänellä elävä metsäsika, joka hyvin kesyi, tuli hänen luoksensa kutsuttaessa ja näytti erittäin uskolliselta, mutta kun vieraita astui tupaan, ryömi elukka peloissaan johonkin piilopaikkaan. Seitsemänkolmatta vuoden ijässä ampui Kokko ensimmäisen karhunsa.
Tulen ilomielin aina kutsuttaessa." "Minä luovun kaikista niistä oikeuksistani", lausui Malmfelt. "Annan lopullisen ratkaisun jo tänään. Ja nyt kentiesi saan vaivata herroja pienelle kävelylle." Malmfelt lähti viemään meidät kivinavettaansa kohti. Herrojen katseissa ja huudahduksissa ilmeni selvää ihmettelyä. Wallenberg näytti miettiväiseltä.
"Kun ei lie minussa miestä, urosta Ukon pojassa tämän tulvan tukkijaksi, suonikosken sortajaksi, onp' on taatto taivahinen, pilven-päällinen jumala, joka miehistä pätevi, urohista kelpoavi veren suuta sulkemahan, tulevata tukkimahan. "Oi Ukko, ylinen luoja, taivahallinen jumala! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa!
'Milloinka ja missä vain suvaitsette', nethän ovat sanoja, joita käytetään kutsuttaessa, sellaisiin kemuihin, joissa, missä ja milloinka vain suvaitaan, toinen ottaa toiseltaan hengen. Noh olkoon menneeksi, minun puolestani se kyllä saa tapahtua 'milloinka ja missä suvaitsette'. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan tarkoittanut mitään noin ankaraa.
"Parempi olisi ollut ilman impenä eleä, kuin on nyt tätä nykyä vierähellä veen emona: vilu tääll' on ollakseni, vaiva värjätelläkseni, aalloissa asuakseni, veessä vierielläkseni. "Oi Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa! Päästä piika pintehestä, vaimo vatsanvääntehestä! Käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!"