United States or Åland ? Vote for the TOP Country of the Week !
Vielä tästä neitosesta, Tästä kainusta kanasta, Suku juopi suuren sarkan, Suku sarkan, taatto tuopin, Maammoni hopiamaljan, Veikko kupin kultalaian, Kaaso kannun kallistavi, Heimo hempiän pikarin. Kun tämä kana katovi. Kukapa tässä kukkunevi, Kenpä kielin laulanevi, Tämän kunnahan kukuilla, Tämän harjun hartehilla,
Ja taas he pyhänkuvan vieressä tapasivat sen ruskeakutrisen ja miettelyotsaisen nuoren miehen; mutta tällä kertaa hän ei ollut polvillansa ristin juurella, vaan nojallaan kunnahan rinteessä, hänen innostuneet silmäyksensä pyörivät sinne tänne, hän piti kädessään paperilehteä ja kirjoitteli siihen piirtimellä kaikellaisia eriskummaisia merkkejä.
Kaikkipa käet katoisi, Ilolinnut liikahtaisi Tämän kunnahan kukulta! »Paitsi sitä», lisää hän vielä, »en joudakaan kesäisiltä kiireiltäni: Marjat on maalla poimimatta Lahen rannat laulamatta, Astumattani ahoset, Lehot leikin lyömättäni!» Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla?
Hän oli niin viehkeä varreltaan yli kunnahan korsien kulkeissaan. Sinikellot soi hänen silmistään, katinkullat kuulteli päällä pään. Ja kun hän kulki, niin, aatelkaas, hän viittas mulle ja viittas taas!» Näin kolmas se haasteli riemuiten. Ja kaiholla kuuli se verevä sen: »Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!» Se vaalea vaieten istui vaan. Se vaalea istui itkien. Hän oli jo nähnyt immen sen.
Itse hän vähitellen kokosi yhteen hajalliset sotilaansa, kun vihollistenkaan häiriö ei ollut vähempi; sitten hän vei kaikki täyttä pohtia kunnahalle. Näin pelästyivät kuninkaat, paikan hankaluuden pakoituksesta, pois tappelemasta; mutt' eivät he kuitenkaan suvainneet väkensä vetäytyä kauvemmas, vaan ympäröivät kumpaisenkin kunnahan suurella joukolla ja asettuivat avaralle alalle.
Hän nähnyt on onnessa kansan ja nähnyt onpi sen yöss' siin' istuvi muistojen urho, mut toivojen sankari myös. Näin juhlivi Väinön kansa, näin juhlivi Väinön maa ja ilma on onnea täynnä ja toivojen tuoksuntaa. Meri kuohuvi kunnahan alla, kilo laineill' leikkiä lyö ja kauvas kumpuja kaartaa käen kukkujen kultavyö.
»Kukkain kuu jo talven liensi, ristin eestä taistoon riensi urhot Serbian. *Serbian ruusun* punalehti kelmetä jo ennen ehti, kuin ne kuihtui, kukat kunnahan. »Luona hopeaisen Savan vaipui tuskiin sydänhaavan hautaan hiljaiseen. Yksi tiesi sen, oi armas: pakahtui tuon immen parmas, kun toit tänne sulhon orjuuteen. »Riemuhuudot kun soi sulle, murheita toi mieleen mulle juhlan päivä tää.
Erään kukoistavan kunnahan loivaan rinteesen, kätkettynä komeiden laakeriruusujen uhkeasti rehoittavain pensasten sekaan, platanien ja öljypuiden varjoamana, herttaisten magnolien ja sirojen köynnösten puolittain peittämänä, nojautui ristiinnaulitun korkea kuva, sureva madonna sen juuressa.
Oli houreita haaveet ja turhia toiveet, ma hullu kun kummulta kukkaa hain, ei kukkine mulle ne kunnahan ruusut, saan laaksosta onneni etsiä vain. Ei päivyen auer ja yöhyen usma ne yhtehen yhtyä konsana vois kun joutuvi ilta ja usva kun nousee, niin auer jo pilkaten häipyvi pois. Elontaistossa, tuulispäissä nuo aattehet suuret vain voi ihmishenkeä nostaa näin oppia lasna ma sain.
Mipä tässä millitseksen, Kuka kumma kummitseksen, Tämän kunnahan kukuilla, Tämän harjun hartehilla, Kun ei kanna suo varista, Suo varista, maa jänistä, Nurmi nuorta morsianta, Pelto pieniä kanoja, Joen korvat joutsenia, Lammin laiat laklasia! Mikä kumma kummitseksen, Ime ilmi anteleksen, Kun täss' ei siat sikiä, Kasva lampahan karitsat; Maito ei lähe mahosta, Piimä pitkähäntäsestä!