United States or Russia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Huomenna tuulee mereltä. Sitä se laine siis loiskahti aavelaine muka... Ei, maistahan nyt alkaakin tuulla. Kotilahden suussa tuntuvat sen oireet yhä selvemmin. Pikkulaineet jo lipattavat ja kuiskivat. Mitä ne sanoo? Aina ne ovat sanovinaan ja sopottavinaan jotakin... Mitä sinä, kallioseinä, siinä katsot? Synkeile mitä synkeilet.
Kas, silläpä sitä vasta turkkia on! Ja entä sen paksua selkää! Ja milloin ääni sen ärjähtää Koko kaupungin pennut pelkää. Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan, Ne nostavat olkapäitä Ja syrjässä korvahan nuorempain Ne kuiskivat niitä ja näitä: »On hänkin laihana laukannut Ja ulvonut meidän lailla Ja haukkunut, haukkunut näljissään, Mut haukkunut kahletta vailla.
Mutta ei minun talossani, ei sinnepäinkään. Ymmärrättekö?» Vennu nauroi. Kyllä toiset sen ymmärsivät jo! Siitäpä syntyikin riemua. Nuo miehet hykertelivät mielihyvän humussa käsiään, karjuivat väliin kuin karhut ja toisinaan kuiskivat kuin viekkaat noitaämmät. Meni kokonainen tunti, ennen kuin mielet hiukan tyyntyivät ja sakka ehti painua sydämenpohjalle varmaan talteen.
Hitaasti sitten söivät, aivan kuin säästäen, ja tyytyväisinä kuiskivat keskenään. Vimpari istui arkun kannella, ja katsellessaan lastensa toimia kostutti heidän tyytyväisyytensä hänen silmänsä. Hän kääntyi äkkiä katsomaan ulos kartanolle, aivan kuin ei olisi kestänyt enempää katsella lapsijoukkoaan.
KUNINGAS JUHANA. Viis kuuta? HUBERT. Vanhukset ja vanhat eukot Kaduilla ennustavat siitä turmaa. Arthurin kuolema on kaikkein suussa; Sen kuullessaan he huiskuttavat päätään Ja toisiensa korvaan kuiskivat; Puhuja kuulijan käy ranteeseen, Ja kuulija nyt tekee kauhun liikkeen, Rypistää otsaa, nyökkää, silmin mulkoo.
Vanhempien veisatessa vakavina istuivat lapset yhdessä koossa ja kuiskivat: »Nytpä on joulu.» »Ja lysti.» Intettiin sitten kenellä heistä hauskin on. Muuan pienemmistä, joka oli antanut puolen korppuaan säästöön huomiseksi, sanoi hänellä olevan niin lystin, ettei Jeesuksellakaan ole niin lysti. Toiset kuitenkin tuntuivat pitävän sitä mahdottomana.
Soinnahtivat äänet lempeämmät pääni päällä: Kaikki, minkä itse kykenet Hänestä aavistamaan. Siis vain muruja! huokasi henkeni hiljaisesti. Niin, mutta muruja kultaisia, kuiskivat korvaani taivas-äänet. Muruja niin kirkkaita ja häikäiseviä, että jokainen niistä jo riittää sinut loistollaan sokaisemaan. Jälleen sai kiivauden ja kärsimättömyyden henki vallan minussa.
Tuossa äsken nukkuvan kun näytin, Istualleen nousi vuotehille Veljet, ja kun jäin mä yksin ma'ata, Kuiskivat he hiljaa keskenänsä: "Veljet, kaikki tietää yksin Tuomaan Syyksi rankaisun, mi meitä uhkaa, Kuin myös, että vikansa hän myöntää.
Voi, kuinka ne säikähti silloin tien laidalla laulupuut, voi, kuinka ne kuiskivat silloin sinivuokot ja siskot muut: »Varo syksyä, valkea neiti, ja kummejas kuulekkin!» Ei tyttö se kummeja kuullut, meni syksylle sylihin. Mut saipa ne siskot ja kummit nenän kyynärän pitkän kai, kun helmasta synkeän syksyn kesän nousevan nähdä he sai Kesäpäivät kaunihit, vienot, kuin kukkaset lemmikkein.
Mut kierot kielet kuiskivat kyitään, Ja jo erkani vihoin Nuo ylhät, loistavat puolisot. Nytpä päivällä, loistossa yksin Tuoll' ylpeilee hän, aurinko Sol, Min mahtavuutta Palvelee sekä hymneissä kiittää Kovat, onnesta korskeat ihmiset. Mutta öin Vait astuu taivaalla Luna, Tuo äiti-raukka, Kera orvoiksi jääneiden tähtilasten.