United States or Papua New Guinea ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ripset jäätyvät toisiinsa, poskea kirvelee, jalkaa paleltaa ja kylmä kouristaa koko ruumista. Täytyy herätä, mutta taas tekee mieli nukkumaan, uni vetää kuin johonkin pyörryttävään, pohjattomaan kuiluun, kunnes päivä alkaa valjeta ja haihduttaa unen. Mutta on niitä miellyttäviäkin muistoja.
Yleisö, se on painoasiamiehet, ostavat niitä tukuttain. Se harmittaa häntä niin, että hän kääntyy kirstussaan ja herää. Ne koettavat, kylmät ja tuulet, tehdä voitavansa lehtiä lakastuttaakseen ja puista maahan karistaakseen. Kaiken kesää ne niitä ahdistavat, öillä kylmä kouristaa, päivällä tuuli tuivertaa. Ei saa lehti lepoa, ei saa hentoinen hetkenkään rauhaa.
Lauri lähti heidän kanssaan, mutta meni puutarhaan, istuutui pihlajan alle nurmipenkille lähelle verantaa ja sen suojaan, josta ei kukaan voinut häntä nähdä. Ehkä istun minä tässä nyt viimeistä kertaa. Jos nyt tapahtuu se, minkä täytyy tapahtua, niin on minun lähteminen, enkä minä voi enää koskaan tänne palata... Häntä huikaisee ikävä ja kouristaa turvattomuuden tunne.
Rintaani kouristaa riemu, jonka heijastusvaikutus tuntuu siinä vielä viiden vuosikymmenen kuluttua: »Pikku Liisa!» kirkaisen minä, kirmaisen ylös, menen kuin tainnoksiin, josta herään vasta sitten, kun rinta on iskenyt rintaan niin, että tekee kipeää. Olen käpristäytynyt hänen syliinsä, kädet kaulaan puristettuina, jalat tempoen ja potkien.
Vielä monien vuosien päästä, kun satun jolloinkin kouluhuoneeseen astumaan, kouristaa tuo muisto sydäntäni. Se on muuttunut minulle kuin vertauskuvaksi jostain surkeasta ja turvattomasta, jostain hyljätyn tunteesta. Paitsi isän katoamista näkyvistäni vaikuttaa tähän vielä se, mitä luokalla tapahtuu. »Vanhat pojat» ovat päässeet valtaansa käyttämään.
Silloin saat kylläksesi työtä, saat sulkea lainehtiwat meret ja järwet sylihisi, kouristaa wirtojen ja koskien kowat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää newat ja suot, maat ja puut yksiksi jääkynttilöiksi; jääpä työtä: heitä tämä retkesi tekemättä", pyysi taas tuo lempeä kuu.
Oikein sydäntä kouristaa, kun näkee muutaman osaston mokomia samoilevan pitkin katuja. Suoria kuin seipään-nielijöitä värvähtämätön katse, yks' askel koko lituisella liudalla!
Viulun väräjävä ääni kajahti vuolaisevasti ulos öiseen viileään ilmaan, puiston hiljaisten haapain lomitse, ja hävisi jonnekin pimeään, jossa aloitteleva laulurastas sen vaihtoi omiinsa. Kuinka oli ihanaa tuo viulun sävel, sen surullinen värähdys siellä kaiken hienouden, kaiken elämän huipulla! Mutta sydämen hurmautuessa sitä samalla kouristaa jokin salainen ahdistus.
Silkkihattujen sileät kupeet kiiltävät ja välkähtelevät, ja sieltä täältä ottaa silmä omakseen valkeita kauluksia, kravatteja, paljaita olkapäitä tai naisen keikailevan kaulan, joka hetken verran vain kohdalla viipyy, tekee pyörähdyksen ja katoaa pian taas joukkoon. Soitto on surullista ja yht'äkkinen alakuloisuus kouristaa sydämeni kohdalla. On kuin heikontuisin, minua väsyttää, jalat vapisevat.
Hetkisen kuluttua huusi hän jälleen, kohottautuen vuoteeltaan: "Miksi otat mua jaloista kiinni, Kersti, sun kätesi ovat niin jääkylmät!" Kersti seisoi hyvän matkan päässä vuoteesta. Hän ajatteli itsekseen: "Kuolema kai se tädin jalkoja kouristaa", ja tuijotteli vuoteen pääpuoleen, kuin olisi hän siellä luullut ilmeisesti näkevänsä kuoleman, tuon kamalan viikatemiehen.