United States or Nicaragua ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mikäpä muu kuin palava halu, joka on poistamattomana veressämme; syvä vetovoima kansaani, hehkuva, kaikkivoipa rakkaus goottien sukuun, joka puhuu esi-isieni suloista, ihanaa, kotoista kieltä; vetovoima niihin, jotka puhuvat, tuntevat ja elävät samoin kuin minä.
Kaks sormea kellotaskussa, mielin jo valtimos tahtia tietää. Mut näinhän: Suursydän, voittaja olit, oi voittaja elomme ikävän, ja kotoista sun oli olla, miss' olitkin. Mut eikö, mut eikö liian kotoista sentään?
Ja kun tämä sankari laski väkensä hajalle ja läksi ulkomaalle, päätti Menteith elää hiljaisuudessa itsekseen, kuten hän tekikin Stuart-suvun palaamiseen asti. Sen onnellisen tapauksen perästä hän sai säätynsä mukaisen viran maassaan, eli kauan, nauttien niin hyvin kansansa kunnioitusta kuin myös kotoista rakkautta, ja kuoli hyvin vanhalla ijällä.
Ja kuitenkin oli hänestä täällä kaikki niin tuttavaa, niin kotoista, kuin olisi kuin näitä vuoria, joiden sinertävät aaltoviivat näkyalan reunaan yhtyivät, näitä metsiä, joiden latvoissa niin kammottavasti humisi, näitä niittyjä, joiden läpi pajurikkaat puroset kiertelivät, näitä ketoja, jotka niin rauhassa levisivät pitkin vuoren juurta, kuin olisi hän kaikki nämät tuntenut nuoruudestaan saakka ja niitä aina rakastanut.
Ja syödessään hän rupesi Berliniä hiljakseen kehuskelemaan. Minä pidän Berlinistä, sanoi hän. Hän tiesi, että suomalaisilla yleensä oli tapana haukkua Berliniä. Se oli muka niin epätaiteellinen, niin poroporvarillinen. Eivätkä suomalaiset kuitenkaan viihtyneet missään niin hyvin kuin täällä. Täällä oli sentään niin kotoista ja turvallista. Ehkä liiankin turvallista, hymähti Johannes.
Tämä kylä oli varmaan rumin koko tienueella, hän ei voinut edes aavistaa, että löytyisi niin lohduttoman rumaa seutua missään, vaan mitäpä hän tiesikään, hän, joka ei koskaan ollut kulkenut kotitienoon rajoja ulompana. Hän muisteli pientä kotoista jokea viehkeine lepikkörantoineen, korkeaa, metsän verhoamaa vaaraa, jonne hänellä oli tapana hiipiä vapaina sunnuntaiehtoopäivinä.
Vihdoin tekee vanha vaari pari kysymystä tuulesta ja kalojen kulusta. Niihin vastataan eikä kukaan jälleen pitkään aikaan puhu mitään. Pata porisee liedellä, meri kohisee tuvan takana. Kaikki on niin kotoista ja turvallista. Keskustelu pääsee vähitellen vauhtiin.
Mutta kun viimeinenkin säie oli katkeamaisillaan ja renkipoika puolimatkasta kääntyi takaisin, tulikin jo mieli ikäväksi. Täytyi katsoa jälkeen, kunnes ruuna katosi näkymättömiin tien mutkassa. Nyt ei jäänyt muuta kotoista kuin matka-arkku, jossa oli vaatteita, kirjoja ja kirjeet.
Pohjolan kesä ihanimmassa kukoistuksessaan, oikea suomalainen lehto, lehdon takana havupuita kasvava vuoren rinne, ja lehdon ja hongikon välisessä pikku laaksossa kukkiva niitty, jonka reunaa juna kulkee! Ihan niin kotoista kaikki, että tekisi mieli huutamaan: »hoi, Matti!» tuolle talonpojalle, joka reppu selässä astelee radan vieressä kulkevaa polkua johonkin vuorimajaansa.
Muutaman kummun luona, noin puolen tunnin päässä Weilburg'ista, pysähtyi joukko lepäämään. Sen päältä voi nähdä kaupungin, joka muurineen ja tornineen kohosi eräällä vuoriselänteellä, melkein joka taholta Lahn'in ympäröimänä. Syvästi murehtuneena katseli Amos tuota kaunista, hänelle niin kotoista ja kuitenkin nyt taas eriskummaisen oudonlaista kuvaa.