United States or Micronesia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Haapa yhtehen parani ehommaksi entistänsä, kasvoi päältä kaunihiksi, alta aivan terveheksi. Siitä koitti voitehia, katselevi katsehia, koitteli kiven koloihin, paasien pakahtumihin: jo kivet kivihin tarttui, paaet paatehen rupesi.
Siitä vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, kourin koitteli ovia, salpoja sanan väellä: ei ovet käsin avau, salvat ei sanoista huoli. Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Akka mies asehitoinna, konna kirves-kuokatoinna." Kohta lähtevi kotia, alla päin, pahoilla mielin, kun ei vielä kuuta saanut eikä päiveä tavannut. Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ohoh vanha Väinämöinen!
Juuri ruusua tuo onneton tavoittikin; hän tarttui siihen laihtuneilla koukkusormillaan oi, niin armottomasti, niin kovasti! ja huolimatta ruusu raukan ponnistuksista, joka jo hädissään pistääkkin koitteli, taittoi hän ruusun varrestaan aivan erilleen ja tempasi itselleen.
Kypäränsä hän raskahan otti, painaen kiireelleen; kuin kirkas tähti se kiilsi, jouhet kultaiset kuvun ympäri hulmusi, huiskui, joist' oli tuuhean sille Hefaistos laatinut töyhdön. Koitteli koht' asuansa Akhilleus aimo, se oisko varrenmyötäinen, kevyt käyttää kättä ja jalkaa; siivilt' yll' asu tuntui tuo, ja se urhoa nosti.
Ja niin nöyrällä sydämmellä, kiirein askelin läksi Pekka rientämään kotiaan kohti ja kaikin tavoin koitteli haihduttaa mielestään kamaloita tunteita. Vaan ei ne niin vedellä pesten lähteneet. Aina ne vain kiertyivät eteen ja toivat mukanaan uutta ja uutta mielen painoa, eivätkä jättäneet mitään turvan sijaa eikä hyvää paikkaa koko maailmaan.
Thorbjörn rohkaisi mielensä ja lähti ulos, ja ensimmäisen, jonka hän oven takana tapasi, oli Aslak. Hän oli laittanut kaikki kapineensa kelkkaan; mutta kelkka oli Thorbjörn'in. Thorbjörn tuijotti häneen, sillä hän oli ilkeän-näköinen. Veri oli hyytynyt hänen kasvoillensa ja sitä oli ympäriinsä tahrattu, hän yski ja koitteli usein rintaansa.
Hänen mieleensä muistui aika, jona hän mielellään koitteli nuorempaa sisartansa, joka silloin vielä oli lapsi, ja pyysi häntä totisin silmin antamaan hänelle leipäänsä tahi omenaansa, jota hän ei ensinkään halunnut. Melkein aina pienokainen oli sievillä kätösillään pannut hänen suuhunsa, mitä hän oli pyytänyt, ja silloin oli hänen mieli-alansa aina ollut sellainen kuin nyt.
Esimies ja muutamat valamiehistä nousivat paikoiltansa ja tietämättä kuinka liikuttaa ja miten asettaa omia käsiänsä, tulivat pöydän luo ja vuorotellen katsahtivat sormukseen, lääkepulloon ja siiliin. Kauppias päälliseksi koitteli sormusta omaan sormeensa. No jo oli sormikin, sanoi hän palattuaan paikoillensa.
Pekka pimputteli kieliä, väänteli nastoja eikä siitä tahtonut tulla valmista. Levottomammin kuin koskaan ennen odottelivat pojat ja tytöt valmista, vaan hitaammin valmistui Pekankin viulu viritykseensä kuin ennen. Hänelle ei näyttänyt kelpaavan tappi millään syrjällä, piti vääntää edestakaisin. Sormillaan rumputteli ja rokalla vakuudeksi väliin koitteli. Kyllä teki tarkkaa nyt.
Alkoipa silloin vanha Sinipiika joka ei suinkaan ole sama kuin vanha piika avata satulipastansa. Hän kirvoitti kulta kanteleensa, jännitti sen kieliä, koitteli ja soitteli. Kaikki seisoivat kuin lumotut. Siinä kuulivat he säveleitä jo ammoin unhoitettuja, kaikuja kannessa, neljännessä polvessa.