United States or Faroe Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
On vapaana latvani laulanut ain kohu korven soi minun korvissain on veisannut yössä ja myrskyssä. Nyt minne sai ylin ystävä? Kenen orja ma oon, että tänne jään? Minä kuulun iltahan pimenevään, minä kuulun kansahan kaatuvaan, mut orjakansaan en milloinkaan, minä kuulun valtahan vapaaseen niin totta kuin lauluni korkeuteen, mun suullani puhuu Jumalan suu, mut mieleni minun vain ahdistuu...
Kitaran kaulassa kuin ääni saapi sointunsa ynnä puhallettu ilma saa muodon päästen reikiin säkkipillin, niin äkkiä ja arvaamatta kohu tuo kumma kulki pitkin kotkan kaulaa, mi soi kuin ontto ois se ollut aivan. Se siinä ääneks muuttui, siitä lähti sanoina kautta nokan, joita sydän, ma kuhun kirjoitin ne, juuri vartoi.
Siell' ollahan lapsia luonnonlain kohu korven soi minun korvissain ei siskoja sinisten toiveiden, vaan veljiä kuoleman yhteisen; siell' armoa saada ei, suoda ei, siell' lempeät tunteet jo tuuli vei, siellä paadutaan, siellä kaadutaan, siellä maaksi jällehen maadutaan, siellä jyske käy, siellä ryske käy, ei muita kuin pedot metsän näy, ja korven kuus, ja kuudan uus, ja Salliman aution salaisuus.
Lukemattomia kysymyksiä alkoi syntyä hänessä, eikä hän saanut niihin koskaan vastausta, kaikkein vähimmän sieltä, mistä hän aina ennen oli tottunut saamaan valaistusta isältään. Tuo ääretön riemu, joka oli äskettäin hänen sielunsa täyttänyt, hälveni vähitellen kuin yhä etääntyvän laineen kohu, ja elämä, joka hänestä vast'ikään näytti rikkaalta ja ihanalta, verhoutui äkkiä harmajaan hämyyn.
Mut kun me tuossa Kannella vaaruvalla astelimme, Livahti Gloster, näet, ja veti minut, Kun aioin häntä auttaa, kannelt' alas Kuohaaviin valtameren aaltoihin. Oi, mikä tuska oli veteen kuolla! Tuo häijy aallon kohu korvissani! Nuo surman hirmunäyt silmissäni!
Olen eksynyt pois, polo, heimostain kohu korven soi minun korvissain olen korvessa syntynyt, kasvanut. Ken minut on korvesta karkoittanut? Olen syntynyt, kasvanut synkkyyteen. Mitä täällä ma ihmisten iloissa teen? Olen kappale korpea kohisevaa, miks tahtoo he muuksi mun muodostaa?
Aamun kuluessa työn kohu joka haaralla enenee; kaduilla vilisee ihmisiä, hevosia ja juhtia, ja humina ja kohina kuuluu kuin meren aalloilta. Auringon lähetessä keskipäivän korkeuttaan, melu ja hälinä vähitellen vaikenee; sen ollessaan korkeimmallaan syntyy seisahus. Puskuva kaupunki raukenee, ja useita tuntia vallitsee yleinen hiljaisuus.
Illan hiljaisuudessa kuului hyökyaaltojen kohu ahdistetun rinnan lakkaamattomalta vaikerrukselta; tuolla näköpiirin rajalla, missä lahti yhtyi mereen, loisti majakkatuli, ja tähtien valo oli terävä, niinkuin se vain kirkkaina syys-öinä saattaa olla.
Kitaran kaulassa kuin ääni saapi sointunsa ynnä puhallettu ilma saa muodon päästen reikiin säkkipillin, niin äkkiä ja arvaamatta kohu tuo kumma kulki pitkin kotkan kaulaa, mi soi kuin ontto ois se ollut aivan. Se siinä ääneks muuttui, siitä lähti sanoina kautta nokan, joita sydän, ma kuhun kirjoitin ne, juuri vartoi.
Kuohunnass' oli kaikki, ja maan povi huokasi alla, konsa he istuutui, kohu suur' oli. Vaan asetella airutt' yhdeksän koki hiljenemään hälyn, että korkeasyntyjen vois sanat kuulla he valtiahitten. Vain väkiseltäpä istuutui väki nyt rivikuntiin, hälventyi häly. Vaan Agamemnon valtias nousi, kantaen valtikkaansa, Hefaiston taiturityötä.