United States or Iraq ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sitten otti hän taas erään kukkais-kimpun, johon hopeainen solki oli kiinnitetty ja jonka ala-päässä myöskin oli painettuja värsyjä. Samassa, kun hän irrotti soljen, putosi siitä jonkunlainen kotelo. Hymyillen avasi Klairon kotelon. Hämmästyksen huudahdus pääsi hänen huuliltansa. Kotelossa oli kaula-vitjat, tehdyt suurimmista ja ihanimmista hohto-kivistä, loistavista kuin taivaan tähdet.
"Hyvin puhuttu, Voltaire!" huudahti prinssi hymyten. "Nyt tahdomme kuulla, minkä vastauksen Klairon antaa meille; sillä vastata hänen täytyy, ja me vaadimme hänen vastaamaan. Hänen pitää myös vastata, kumpaisen hän meistä valitseepi. Minä tarjosin hänelle kuolevaisten aarteita; te tarjoatte hänelle kuolemattomain kunnian; minä tarjosin hänelle nautinnoita, te tarjoatte hänelle mainetta ja kunniaa.
Tänä päivänä oli hän tehnyt kauhean keksinnön: hän oli havainnut otsallansa, jonka jaloa kauneutta oli niin usein ihmetelty ja ylistetty, ensimmäiset rypyn jäljet, ensimmäiset merkit, joilla vanhuus alkaa laskea vuotten lukua. Niin, Klairon ei voinut nyt enään salata itseltään sitä, että hän vanheni; eipä voinut hän sitä enään kokonansa salata maailmaltakaan.
Klairon auttoi häntä ja esti hänet nälkään nääntymästä. Siitä ajasta alkain kiusaa nyt herra Dubois hyväntekijätärtänsä rakkaudellansa. Että Klairon otti hänet vaunuihinsa, niin luulee hän voivansa pakoittaa häntä myöskin suomaan itsellensä sijan sydämmessänsäkin. No, puhukaapas nyt, herra Dubois, eikö asia ole niin. Enkö ole puhunut totta?" Nuorukainen huokasi raskaasti.
Hän tunnusti Klairon'ille, ett'ei hänellä ollut mitään muuta, paitsi koiransa ja kaksikymmentä markkaa rahaa; ja että hänen täytyi mainituilla ainoilla markoillansa lunastaa itsellensä istuma-sija posti-vaunuissa, ell'ei Klairon olisi niin jalomielinen, että ottaisi hänet vaunuihinsa. Klairon teki sen; hän otti vaunuihinsa herra Dubois'in ja toi hänet Parisiin.
Ja jos joskus hymy leikki hänen huulillansa, niin oli se ainoasti suru-mielinen hymyely, joka ainoasti kohteliaisuudesta joskus ilmestyi, sitä pikemmin taas haihtuakseen. Klairon kiirehti maa-kreiviä vastaan suurimman ihmettelemisen katseella. "Teidän kuninkaallinen Korkeutenne ei ole siis vielä matkustanutkaan?" kysyi hän ihmetellen.
Klairon unhoitti hetkeksi kuninkaallisuutensa ja syöksähti ikkunaan, kurkistaakseen kartiinien takaa vähän pihalle vain. "Se on hän! Ne ovat hänen vaununsa," huusi hän voiton riemulla. "Hän tulee tänä päivänä vieläkin aikaisemmin, kuin tavallisesti. Se on ainakin todistuksena siihen, että hän rakastaa minua ."
Kun ei minulla ollut miehuutta seisoa isäni vihaa vastaan, ja asettaa omaa tahtoani hänen tahtoansa vastaan, niin pitää minulla nyt sen tähden olemaan miehuutta, kantaakseni levä-peräisyyteni seurauksia niin kauan, kuin Jumala sen tahtoo. Minä olen Jumalan ja ihmisten edessä Koburg'in Klotilda-prinsessan puoliso. Katso: Memoirs of the Marggravine of Ausbach. Vol. "Ei", huusi Klairon vihaisesti.
"Neiti Krawen?" kysyi hän peljästyneenä. "Sanokaa, onko se hän?" Kamari-rouva nyökkäsi ja sanoi: "onnettomuudeksi kyllä, teidän armonne, se on hän." Aivan, kuin ärsytetty leijona kiljasi Klairon ja ojensi molemmat kätensä taivasta kohti. "Minä olen petetty", huusi hän; "hävittömästi petetty!"
"Oivallista!" huusi Voltaire, "te näyttelitte siellä huvinäytöstä, niin mainiota, että minä kadehdin sen keksijätä, laulu-lintuseni! Minä olisin mielelläni ollut saapuvilla teidän kolmen kosijanne henkisessä kilpailussa." "Tosiaankin oli se henkinen kilpailu," sanoi Klairon hymyellen. "Ja minä tunnustan mielelläni, että se päivä oli hauskin ja iloisin päivä minun elämässäni.