United States or Martinique ? Vote for the TOP Country of the Week !
Viha löi mua, päähän paisuin, puukkoon tartuin kiihkoin raisuin, puoleks lensi tupest' tuo, käsin jähmein kahvaa kourin ja ma äänsin: Pashan luo! Tuska tuima suumme sulkee, kuolinhetket raskaat kulkee, kirpos puukko jalkais luo; sydänvertamme se sentään damasceeni-säilä juo. Kumpaankin se iski varmaan! kuulin, kuinka povest' armaan verkkaan tihkui haavan vuo!
Ois munkin rinnassani voima noussut näin ja tullut tukkimetsä, vankka, vakainen. Mut kirpos kipunainen yöllä metsähäin ja sotasoihduks nous ma itse iskin sen. Nyt maa on mustana ja kangas karstana ja onni, lempi nyt ne lentää ohi sen. Mut sieltä täältä toki louhten lomista nään jälleen nousevan ma nuorten virpien.
unessa luoksein nainen sammalkieli ja kierosilmä, vääräsääri tuli, ja käsirikko ynnä kalman-karva. Ma häntä katsoin; ja kuin Päivän alla jäsenet virkoaa yön jähmettämät, niin alla katseeni tuon kieli kirpos ja sitten varren koko ryhti nousi vähässä ajassa ja kasvot valjut sai värin, jota niille toivoo rakkaus.
Yks' kukka ainoa kukkiaan Se puhkes rinnasta Luojan Ei kuihdu, haihdu ei hajukaan, Sen kauneus ijankaiken On tuores kukkanen lemmen! On tuli ainoa tuliaan, Sen kyven taivaasta kirpos, Ja kuonat kullasta erottaa Sen liekki polttava, kirkas: Se tuli ikuisen lemmen! On voima voimista ainoisin Ei konsa vaivu sen valta, Ei säiky miehuutta sankarin, Saa voiton armahimmalta: Se ikivaltikka lemmen!
Yö ennen viholliseni oli vankin, vanhin, julmin, on nyt tullut toinen: Talvi, peitsi pakkasen pureva. Valkeus sanani suurin, sillä voitin voimat kaikki, kun lauloin, lakosi miekat, kun iskin, kipunat kirpos; lujin luotteeni minulla nyt on Lämpö. Läylimielin jätän tapparan tulisen, pistän miekan miehen vyöhön. Teit totta sodassa, siitä kiitos kirkas kuin salama!
Tahi joinkuin sinnepäin: Niittämässä niityllään Kun ol' ukko-vaari, Siinä hänen edessään Loisti vesikaari; Viikatteella siepaten Katkas ukko poikki sen. Kenpä voisi kertoa Ukon kummastusta, Kun nyt vesikaaresta Kirpos lehmä musta! Vielä rainta kultainen, Sekä leipä rukiinen!
unessa luoksein nainen sammalkieli ja kierosilmä, vääräsääri tuli, ja käsirikko ynnä kalman-karva. Ma häntä katsoin; ja kuin Päivän alla jäsenet virkoaa yön jähmettämät, niin alla katseeni tuon kieli kirpos ja sitten varren koko ryhti nousi vähässä ajassa ja kasvot valjut sai värin, jota niille toivoo rakkaus.
Käsi toinen, josta kirpos jo valtikka itsestään, se kultaista kruunua vielä koki suojella raskaan pään. Mut vaipan päärmään hiljaa jo nuori puoliso käy: »Olet lempinyt mua ennen, et enää lempivän näy!» »Vai lempi, huvit ja leikit? Ei, armas, ne jätetään! Rajuilma saapuu tänne jo voimalla myrskysään.