United States or Saint Helena, Ascension, and Tristan da Cunha ? Vote for the TOP Country of the Week !


Sen sävyttävänä laatupiirteenä on ominainen yksityiskohtainen sanarunouden liekehtivä kiinto, yksinäisten sanojen tunnelmallisesti puhdas, selkeä ja täysi kaiku, ikäänkuin taotun metallin helähdys. Sanat säihkyvät kuin ilmaan leimuvat tähdet, äly sinkauttelee vilkahtavia salamoitaan, yksityiskohtainen taituruus kimmeltää ja häikäisee.

Kun häntä oli kielletty siitä, hän kysynyt eikö saanut saarnata edes ja siihen luvan saatuaan jälleen tuikkivien vahatulien ääressä juhlallisesti pomiloinut. Täältä se siis nousi kerran, hän sanonut, se usko, joka nyt yli Rooman ja kaiken maailman miljoonina kullattuina kirkonkupuina kimmeltää! Eikö totta, siinä ajatuksessa on jotakin pelottavaa?

Yöpyi noin väki Ilionin sotatanteren ääreen, urhea, uskalias, lukemattomin vartiovalkein. Niinkuin paistavan kuun kera syttyin taivahan tähdet kirkkaat kimmeltää, kun tuuleton ilma on tuiki, kukkulat hohteess' ui sekä laaksot, rantojen törmät, taivaan korkeus seestehinen vaill' ääriä aukee, kiiluvat tähdet kaikki, ja paimenen mielt' ilo täyttää: niin monet kuohuvan Ksanthos-vuon välimaalla ja laivain 560 Troiast' ulkona roihusivat tulet iliolaisten. Nous tuhat nuotiotulta, ja käynyt kunkin ol' ääreen viis' urokymment' istumahan tulen liekkivän hohtoon.

Minut unohda, sulta ma sylini suljen, vain rauhaa kaipaan, kuoleman yötä. Sen tiedän ma kuitenkin: kussa ma kuljen, mun lähelläni sa kuljet myötä, sillä muistot sun minuun yhdistää, kevätmuistot, jotka kimmeltää jalokivinä, kirkkaammin loistaen kuin helvetinkivi rakkauden.

Tavallisesti kaikki muut vielä nukkuvat, kun laskeudun rappuja alas porstuaan, kuljen hänen ovensa ohitse ja kuulostan. Siellä ei risahdakaan. Avaan ulko-oven, josta jo auringon paiste kuohahtaa vastaani. Veranta on vielä kostea varjopaikoista, ja pihamaalla kimmeltää kaste. Istuudun nurkkaukseen, selin aurinkoon, joka ei vielä kuumenna, ainoastaan lämmittää. Minulla on kirja, mutta en sitä lue.

Muut kalliit muistan, hymyt nään, ne väikkyy, katoo hämärään kuin rinnan huokaus. Ma olin linnan valtias. Mut olin liian onnekas, maan lapsi heikko vain. En onneani kestänyt, pois muistoihini hautaan nyt sen viime maljassain. Pois aarteen juon, min elo soi, en sitä muille jakaa voi, sit' yksin juhlin näin. ympärillä heläjää ja malja kallis kimmeltää mun, köyhän, kädessäin.

Maailma kävi kylmäksi ja päivä pimeni yöksi. "Luovun pojastani", sanoi äiti Yössä alkoivat tähdet kimmeltää Ja taas värisi hymy äidin huulilla. Joku sanoi sen olevan äärettömän onnen hymyn. Toinen sanoi sitä pohjattoman tuskan hymyksi. Ja kolmas arveli sen hymyn olevan kotoisin sieltä, missä ääretön onni ja pohjaton tuska yhtyvät yhdeksi. En sano onko opettaja Touhio mies vai nainen.

Kummut, maat kaikki itkee, huokaa niinipuu, maamies käy surren pitkin pellonpiennartaan. Anna Herra armosi paistaa! Taivahalla kaaret kauniit kimmeltää. On monta kansan neuvojaa ja monta maassa Jumalaa ne julistaa. Mut yks on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas, matala: Se laajenna! Ja yksi vaan on urhon työ, kun häntä uhkaa peikot yön: Ne maahan lyö!

Koska näin hän käyskelee tuuhean männistön kohdussa, mikä ihmeellinen haamu käy häntä vastaan? Hän näkee nuoren miehen, jalon kuin ruhtinas ja ihanan kuin tämä kultainen aamu. Kuin tulen liekki väikkyy ja kimmeltää hänen hattunsa höyhen-töyhtö. Hänen hartioillansa riippuu kauhtana, sinertävä kuin taivas ja kuin taivas kirjava kiiltävistä tähdistä. Hänen ihotakkinsa on valkea kuin lumi, ja miehustalla on hänellä purppuranpunainen vyö. Impeen hän katsahtaa ja katsannosta virtaa liekehtivä rakkaus, ja autuaasti kaikuu hänen äänensä, koska hän neidolle haastelee: »

Kinoksella pieni poika istuu, Lumi kiireellänsä kimmeltää, Kainalossa onpi paimenlaukku, Laukus kaarnaleivän palanen. Tammipakkanenpa seisautti Vienon sydämmensä sykkinän, Mut nyt ollos huoletonna aina Kylmän, nälän tuskist, poikainen. Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää Hurja myrsky lepoon käynyt on.