United States or Jamaica ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sisään astuessani lensi katseeni heti seinälle, jossa Almquistin muotokuva kerran riippui, siinä oli nyt joku muu taulu, en tiedä mikä. Yhdellä kertaa tulvahtivat kaikki meidän rakkautemme muistot sieluni silmien eteen, ja päästäkseni näkemästä muuttunutta ympäristöä peitin molemmin käsin kasvoni; halusin siten säilyttää harhakuvitelman vielä hetkisen.
Seisoin ikkunassa, suorien hiuksiani, kun katseeni sattui naapuritalon pihalla oleviin kuormiin, joista Kaisa oli kertonut. Keski-ikäinen nainen, nuori tyttö ja pari poikaa oli vielä kuormia purkamassa. Nainen saattaa olla keski-ijän loppupuolella, mutta ei näyttänyt siltä kuin vuodet häntä painaisivat.
Me pyöräilimme nyt hiljaa, rinnatusten ja minä jo aloin: "Täällä Tohmajärvellä tulee niin ikävää, kun te, herra Ikonen, lähdette Helsinkiin." "Kuinka niin?" hymyili Petteri. Tekeydyin kaihoisaksi, loin katseeni alas ja vedin surullisesti: "Nii-iin... Muutoin vain." Nyt me vaikenimme. Petteri suli, lämpeni. Jo lausui hän ujostellen: "Kun neitikin tulisi Helsinkiin... Siellä olisi niin hauska."
Kuolinkellot soivat, rouva paroonitar, sanoi koulunopettaja kun näki kysyvän katseeni. Varmaankin joku taas tekee lähtöänsä. Tohtori kertoi, että kaupungissa kuolinkellot soivat lakkaamatta. Me katsoimme toisiimme äänettöminä ja kalpeina. Hän oli siis jälleen täällä, kuolema, ja meistä näytti, kuin olisi se heiluttanut uhkaavaa viikatetta päittemme yli.
"Lopulta aloin kuljeskella ympäri saarta ja nousin korkeaan puuhun nähdäkseni eikö missään ollut jälkiä ihmisolennoista. Katseeni harhaili yli koko meren pinnan, mutta en voinut muuta huomata, kuin loppumattoman meren ja sen yli kaareutuvan taivaan. "Vihdoin näin saarella jotakin valkealta hohtavaa. Kiipesin alas puusta ja astuin sitä kohti.
Mutta sitä se kuitenkin oli, sillä kapteeni puolisonsa kanssa näkyi vielä "siunaavan" noita kahta onnellista onnettomuuden keskellä. Mutta kentiesi se olikin kahden rakastavan julkinen liitto yhdessä kuollakseen. Mutta yht'äkkiä kiintyi katseeni ainoaan vielä kunnossa olevaan luuppiin, joka meillä vielä eheänä jäljellä oli, sillä toinen oli maston murtuessa kelpaamattomaksi ruhjoutunut.
MAUNU TAVAST: Ihminen on aina heikko, Olavi. Hän on väkevä vain silloin, kun Jumalan henki vyöttää hänet omalla väkevyydellään. Maan lapsia me olemme, Olavi. Meidän ainoa voimamme on, että me edes joskus voimme kohottaa silmämme korkeuteen. OLAVI: Minä olin väkevä! Minun katseeni eli korkeudessa. Minä tiesin, mikä on korkein, ja tunsin sen jokahetkisen läsnäolon hengessäni.
Sumuista jäisistä kuin maahan sataa lumena ilmamme, kun sarvi Kauriin taivaalla Aurinkoa koskettavi, niin seesteen päälläni näin seijastuvan hiuteista voitollisen pilven, joka meit' oli siihen saakka saarreskellut. Näköä niiden kauan katsoi, seuras katseeni, sikskuin pituus välimitan sen esti ylemmäksi lentämästä.
Hänen perin laihtunut ruumiinsa vavahti kuin kuolinkamppailussaan. Jaa, kuiskasi hän. Nouskaa sitte, sanoin ja nousin itse. On jo aika. Hän nousi. Istukaa, sanoin. Ja hän istuutui. Kuuletteko, mitä sanon? kysyin seisten hänen edessään. Minun katseeni oli temmannut hänen katseensa mukaansa. Jaa, minä kuulen. Ja ymmärrättekö minut? Hän pani kätensä pöytänsä reunalle ikäänkuin siihen nojatakseen.
Tahtomattani vähän peräännyin, en vastannut tervehdykseensä, en kiittänyt, enkä odottaissamme puhunut yhtään sanaa. Seisoin vaan ja tylsästi katselin suoraa eteeni. Papin vihkiessä jäi katseeni koko ajaksi morsiameen, vaikken häntäkään tarkkaavaisesti osannut katsella. Sanat kuulin, vaan ne pomppailivat takaisin korvistani ja unohtuivat saman tien.