United States or Slovakia ? Vote for the TOP Country of the Week !
En ollut vielä niin kesy, että olisin Karuliinaa ymmärtänyt. Heikko side yhdisti meitä enään ja sekin uhkasi nyt ratketa. Yhteiset lukemiset ja laulut vinnikammarissa alkoivat minusta jo tuntua ikäviltä. Ja minusta tarttui se sama tunne Karuliinaankin. Sitte teki emäntä vielä Karuliinan vioista joskus muistutuksiaan.
Ja kun sitä kaipaan ja tarvitsen, niin sitä uskon. Vaimoni ja tyttäreni olivat jo monta yötä vuorotellen valvoneet Karuliinan vuoteen ääressä. Sairas oli jo muutamia vuorokausia ollut puhumatonna. Yhtenä kirkkaana kesä-aamuna Juhannuksen edellä kohtasi vävyni minua vesissä silmin. Hän puristi kättäni ja sanoi: Niin mielelläni tahtoisin nyt uskoa, että äitini vielä elää hän on nyt mennyt!
Sitä vaan en käsittänyt ja se vaikutti minuun pahasti, kun emäntä tämän jälkeen päästi minun kuulteni niin usein pistosanoja Karuliinasta. Kun tuli puhe vaatteista, ruuasta tai kahvista, niin muistutti hän: "Mitenkähän on sitten kun Karuliinan saat vaimoksesi, onkohan sukkasi parsittu, keittosi keitetty ja kahvisi laitettu!" Se puhe jakoi kokemattoman mieleni kahtia, etten tiennyt kehen luottaa.
Ainoastaan Karuliinan vakuutus siitä, että Jumala työskelee ja voittaa lopulta jokaisessa, lohdutti minua. Kuitenkin halusin vielä päästä selville tyttäreni tilasta. Senvuoksi kysyin pöydässä istuessamme oliko hänkin samaa mieltä kuin miehensä. Hän sanoi itsellään olevan ne uskonnolliset tunteet ja käsitykset, jotka kodista oli perinyt. Mutta hän lisäsi surullisesti: Mitä olen ollut siitä parempi!
Vasemman peränurkan täytti Karuliinan tumma vaatekirstu. Kammarin ikkunasta näkyi viljapelto, kylää ja sen takaa sakeata havumetsää. Me istuimme vierekkäin sängyn laidalla ja Karuliina luki "Huutavan ääntä", josta välillä keskustelimme. Minä laskin käteni hänen olalleen ja enemmän kuin kuuntelin lukua, ihailin henkeviä väreitä lukijan kasvoilla.
Nyt olet kuin se Pitkä-Piena, joka viisi neitsettä petti eikä sitten haudassakaan rauhaa saanut: Herran temppelin ovenpielessä piti hänen seistä sill'aikaa kuin neitseet alttarin luona veisasivat. Karuliinan sanat tuntuivat puukon pistolta; ne iskivät pilvisen sydämmeni kyyneliin. Itkeä tyrskin kuin lapsi ja mieleni oli katkeran haikea.
Minä ihmettelin sitä valoa, joka paistoi Karuliinan silmistä, mutta vielä enemmän sitä valoa, joka loisti minulle hänen sanoistaan. Ne valuivat kuin korkeimman suusta sydämmeeni ja hurmasivat minut. Ja hänen suuren uskonsa vapaus hämmästytti minua. Hän näytti niin tyyneltä, rauhalliselta ja sopusointuiselta kuin avara ikuisuus. Mutta minä huomasin, että puhuminen oli kovin raukaissut häntä.
Minä otan Karuliinan, vaikka läpi kuuman kirveen. Se on suora puhe ja vastustamaton sana, lausui isäntä. Mutta muista, Paavo, ettei saa pahennusta harjoittaa! Siitä lähtien Karuliina ja minä olimme uskotut niin kahden kuin joukossakin yhdessä seurustelemaan ja sydämmemme paloi toisillemme puhdasta tulta.
Mutta kun hän kerran pakeni viettelijäin edellä, halkesi kallio ja nieli hänet. Se kallion halkeaminen minua vähän epäillytti. Kuitenkin sitä lukiessani kirkastui mielessäni Karuliinan kuva. Se vaihtui Teklaneitsyeksi, joka hurmasi minua kolmanteen taivaasen, että ihastuksissani huudahtelin kuin mielipuoli.
Ja hänen isot ruskeat silmänsä, jotka aina paloivat mielessäni! Ne ominaisuudet sitoivat minut häneen. Yhtenä kevätsunnuntaina, kun aurinko paistoi kauniisti ikkunasta sisään, menin Karuliinan kanssa vinnikammariin. Se oli somaksi tapetoitu pieni huone. Matalan ikkunan kohdalla seisoi ruskea pöytä ja sen vieressä oikealla punaiseksi maalattu sänky.