United States or Vietnam ? Vote for the TOP Country of the Week !
Eikä hänen tarvinnut kauan yksin uiskennella. Tulivat vellamoiset veen seliltä, aallottaret aamun terheneestä, ja tempasivat hänet kerallaan kultana vipajavien kaislojen karkeloon. Väinämöinen katsoi ja katsoi. Ja ikäänkuin itsestään humahtelivat uusien runojen uskot ja uusien kauneuksien kangastelevat mielikuvat hänen huuliltaan.
Ma kerran kummia uneksin: muka manalan maille ma astelin, tein tilini kanssa maailman ja auki jo ukset Tuonelan ma eessäni näin; näin Tuonen valkean joutsenen, näin Tuonen tuikean paimenen, joka ampui nuolen mun sy'ämehen; hän kieltä korskaakin käytti jo ja kuolon varjot hän näytti jo ja Tuonen tyttöjen karkeloon hän pyys ja mustahan aurinkoon jo tahtoi muakin uskomaan.
Ei ollut ajattelemistakaan päästää hänen vapaneitoaan Välisuvannon oriurhojen karkeloon. Jos siinä voimakkaassa vedessä ottaisi vähänkin suurempi, edes kilonkaan kokoinen varsa, ei sitä voisi mikään suistaa, alas se menisi ja joskaan ei veisi vapaa, niin ainakin perhon. Olihan minulla juuri äsken ollut tarpeeksi tekemistä suurellakin vavallani, metalliheittosiimalla ja lujilla kolmikoukuillani.
kun ikinuoruuttasi ikävöiden käy Luna luokses kesken kuumain öiden ja suudelmansa sataa huulilles. Koko yön minä yksin tanssinut oon ja kutsunut armasta karkeloon, satakielen tahtiin ja Panin huilun olen tanssinut ylitse rotkon ja kuilun, yli kanervakenttien kukkivain Narkissos, mun armaani, viipyy vain. Narkissos, Narkissos hu-huu, hu-huu!
Kepeä voittos, lehdet kepeämmät, ja kerran ne on voittajas: kun emo maa sun painaa povelleen ja karkeloon et kiidä syksyiseen, ne saapuu sadoittain, sua kestävämmät, ja karkeloivat kummullas! Hyvät silmät. Hyvät, hellät silmät, teissä ei mulle, ei mulle rauhaa, salolampeen ei veret tyytyä voi, jo koskena suoneni pauhaa,
Sinipiiat, Tapion tyttäret, liikkuvat kesäilloin, kun käki vielä kukkuu ja lahorastas laulaa, virkkoi Kari ... vetten vaiheilla ne näkee tai luhtain ranteilla metsän rinnassa ... sumuhameisiin pukeutuvat, ja jos kaukaa laulat toiselta rannalta tai hiljaa kannelta järvellä soittelet, niin karkeloon käyvät... Muttei niitä joka mies näe, ei näe nykykansa. Mikä lienee siihen syynä, etteivät näe?
Kylä siellä suuri korven koskemattoman keskessä. Talo siellä minulla vanha ja rikas. Käsillään sinua kantaisivat, heimonsa löytölasta, ilosta iloon kuljettaisivat, juhlasta juhlaan, karkelosta karkeloon kiidättäisivät. Vanha äiti minulla, ylen on hyvä ja herttainen, se sinua kuin sukulaistaan silkkihin, samettiin pukisi. Tule Karjalaan, emäntä!
Kerta katsahtaen näkee Kauko: ei noista neidoista kukaan häntä karkeloon vaadi, ei ainoakaan heistä häntä katso eikä kysy... Syntyi ottelu ennen siinä, missä ei annettu, kun Kauko tahtoi ottaa. Ei ole hänen noiden kera kiistaan käyminen. Ei ole hänen noiden poikien nimikkoja väkisin vieminen. Hänet täyttää vanhuuttaan viha ja kiukku, huonouttaan häpeä, avuttomuuttaan surku ja itsensäsääli.
Oli mullakin pieni lintunen ja minusta oli se soma. Mut sepä siinä oli juuri murheellista, kun ollut se ei mulle oma. Ei sallittu täällä mun käydä sun kanssasi polkuja maan, mut jos sinä väsyt joskus, niin tule mun luokseni vaan. Oi, kun sinä kyllästyt kerran ilon, kauneuden karkeloon, ja kun sinä halajat kuolla, niin tule ja valmis ma oon.
Minun on ollut niin ikävä sinua. Eikö totta, nyt me emme eroa enää milloinkaan? Emme Tuonelan tuvillakaan. Kävivät karkeloon kansan silmäin edessä. Kaikki väistyivät seinävierille heitä katsomaan. Totisesti, ei oltu nähty vielä sellaista tanhua tämän ilman kannen alla.