United States or Wallis and Futuna ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sanoivat samalla suulla, yhen kielen kerkesivät: "Ei ole tuota ennen kuultu noin suloista soitantoa, sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!" Kuuluvi sorea soitto, kuului kuutehen kylähän. Eik' ollut sitä otusta, ku ei tullut kuulemahan tuota soittoa suloista, kajahusta kanteloisen. Mi oli metsän eläintä, kyykistyivät kynsillehen kanteloista kuulemahan, iloa imehtimähän.
Nyt on kannel unhotettu! Niinkö? Eipä vainenkaan: Konsa sydän tuskiansa, Kansa soittaa kanneltaan. Joutui uusi tuskan aika Leipä loppui kansalta: Kamalinta niittoansa Niitti nälkä kuolema. Silloin kansan tytär kaino Kanteloisen polvelleen: Mitähän, jos yrittäisi Sillä leipää lapsilleen? Vapis ääni kanteleessa, Sydän sykki kovemmin, Kyyneltulva tukahutti Laulut hellän sydämmen.
Soitto vietihin visusti, kannettihin kaunihisti, miehen laatijan kätehen, pyytänehen polvuksille. Vaka vanha Väinämöinen istuiksen ilokivelle, hopeaiselle mäelle, kultaiselle kunnahalle. Otti soiton sormillensa, käänsi käyrän polvillensa, kantelen kätensä alle, sanan virkkoi, noin nimesi: "Tulkohon jo kuulemahan, kun ei liene ennen kuullut iloa iki runojen, kajahusta kanteloisen!"
Vielä sulo Suomessamme Kielet kanteloisen soi, Liikutella tuntojamme Laulun sävel voi. Varmaan Wäinämöinen tässä Hengessään on meitä lässä! Väinön maljaan tarttukaa! Hän se kanteloisen keksi, Hältä laulut ikuiseksi Perinnöks sai Suomen maa! Saakoon sudet lampahiksi Soitto yhä! Tehköön korpit kyyhkyisiksi Laulu pyhä! Hurraa! Vielä vasaroiden kalkkeet Kuuluu; sepät työssä on.
Veisti muinen Väinämöinen, Lauvisti Suvannon sulho Hauinluusta soittoneuvon, Kalanluusta kanteloisen Itselle ajankuluksi, Kansallensa koetteheksi.
"Soiton Suomelle sorean, kanteloisen kansallensa" jätti vanha Väinämöinen, kun hän vaskisin venosin sinipilvihin katosi, jätti helyn hietikolle, synkän korven kainalohon, alle rannan ritvakoivun.
»Ja tuo suuri ruotainen romuko sitten olisi Väinämöisen kuuluisa kantelo?» kysyi Heikki ihmeissään. »Juuri sama, poikaseni», vakuutti Ahti. »Istu rinnalleni tähän ilo- kivelle, niin annan sun kuulla sen kanteloisen kajahdusta.» Ja hän otti kantelon polvillensa ja antoi sen suloiset sävelet kertoa niistä ilon ja surun tunteista, jotka aaltojen kuninkaan povessa liikkuivat.
Ja ihmehintä kaikist' ihmehistä Luojan laulun oli taikavoima, Joka luontoon kätki kummat kielet, Tuhatkielen laulun kanteloisen, Soinnut kauniit sekä soraäänet, Joiss' on luonnon suuri sävelistö, Luonnon kaikkivoipa, Luojan aina soipa, Suuri, mahtava, Rikas, ankara, Surunvieno sekä huolen hellä Kaikkisuuden iki-kanteloinen.
Sun rukouksesi kuolinvuotehellas on saamas kanteloisen viime kaiku, on lähteväisen linnun joutsenlaulu, mi rientää aikoo kohti surmoansa! Sä poistut näyttämöltä, yksilö, mut tuhannet sun sijaas tulvaa kohta; sun lakkas laulus, saammui kaunis kannel, vaan luonnon yhteissoitto tuot' ei tunne.
Ja ihmehintä kaikist' ihmehistä luojan laulun oli taikavoima, joka luontoon kätki kummat kielet, tuhatkielen laulun kanteloisen, soinnut kauniit sekä soraäänet, joiss' on luonnon suuri sävelistö, luonnon kaikkivoipa, luojan aina soipa, suuri, mahtava, rikas, ankara, surunvieno sekä huolen hellä kaikkisuuden iki-kanteloinen.