United States or Morocco ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kaiho on myöskin surun laji, johon on yhtynyt erityistä katkeruutta, koska siihen aina liittyy epätoivoa sekä menetetyn mielihyvän muisto. Emme näet koskaan kaihoa muuta kuin sellaista seikkaa, joka on tuottanut meille mielihyvää, ja jonka siihen määrään olemme menettäneet, ett'ei meillä ole mitään toivoa sen takaisinsaamisesta sillä ajalla ja tavalla, jota haluamme. Hilpeydestä.
Pian selvisi hänelle kuitenkin, mitä hän äitinsä kadottaessaan oli menettänyt ja todellisinta kaihoa ja surua ilmaisevat hänen myöhemmät kirjeensä. "J'ai vécu si longtemps par le dévouement de ma mère que je crois être tous les jours comme un enfant le jour de son entrée au collège", kirjoitti hän silloin eräälle ystävälleen.
Ainoastansa ne, jotka lähiseuduilla hänen tunsiwat sisällisesti, oliwat saattamassa häntä wiimeiseen lepokammioonsa, ja seisoessaan hänen hautansa partaalla, wuodattiwat kaipauksen kyyneliä. Ne ne oliwat, jotka kauan wielä hänen kuolemansa jälkeenkin tunsiwat kaihoa, ikäwää ja kaipausta sydämessänsä.
Hän säpsähti ja kuunteli ... oliko se mielikuvitusta, oliko se noita luonnon salaperäisiä ääniä, jotka syntyvät yössä; lintujen kaihoa, tuulen humahdus, meren huokauksia, vai... Nyt se kuului taas ... nyt ... taas ... kovemmin ... se oli ihmisääni, joka värähdellen ja hiljaa lausui hänen nimensä.
Hän olisi tahtonut iloita elämästä ja sen rikkaudesta, mutta todellisuudessa tunsi hän olevansa köyhä, joskin joskus unelmoi olevansa rikas. Miksi ei hän iloinnut nyt, kuten ennen kumppaniensa seurassa? Miksi oli luonto ja hänen oma sydämensä niin kaihoa täynnä? Kaihoten huminoivat koivut Soinamon suuressa puistossa. Kaihoa kohisivat koskessa valkeat vaahdot.
Luja usko tulevaan elämään, jossa kaikki on täydellistä vahva vakuutus, että Jumala ei ole ihmiseen istuttanut kaihoa, joka ei täyttä tyydytystä silloin saavuttaisi se se antaa sielulle rauhan tyynesti täydellisyyttä odottamaan.
Mutta kuinka tyyneenä hän tuossa istui, eikö hän sitten ensinkään aavistanut, että sydän aivan hänen vieressään sykki rakkautta ja kaihoa? Miten voi hän kahden vuoden perästä olla noin tyyni tavatessaan! Tuli uusi tuulen puuska ulkoa ja ravisti Ellin aikakauskirjan lehtiä.
On metsä vartijas; Sä milloin mua heijailet Sun kultaloistossas? Niin lauloin; päivä hohtava Käi kylmään sylihin. Mä itkin vaan; voi kaihoa! Se katsoi silmihin'. Kolme laulua. Pois lähde kanssain, kultani! Oo vaimoin, lepää rinnallain. Niin hellä ei oo kotosi Kun sydämein on sulle vain.
Verisaunaa kesti useampia päiviä, tahi siksi kun idumealaisten, joiden ryöväys- ja kostonhimo olivat tyydytetyt, alkoivat tuntea kaihoa matkaansaattamastansa verityöstä.
Hän kiintyi taas lukemaan hartaasti ja alkoi uinailla epämääräisissä haaveiluissaan, jotka synnyttivät kaihoa. Ajatuksissa asui taas ikuinen kesä synkkine metsineen, jossa hän oli ja jonne tuli joku, joka rakastui häneen. Ja tuo joku oli nyt vähän selvempi, se oli kuin Tuira... Eräänä aamuna tuli hänen luoksensa Mari työpaikkaansa mennessään.