United States or Switzerland ? Vote for the TOP Country of the Week !
»Mutta mitä te ajattelette, eversti?« sanoi don Juliano, joka samassa tuokiossa liittyi heihin. »Emmekö juuri lähesty pelastumisen hetkeä?« »Kuka ties,« sanoi eversti surullisella katseella. »Oletteko aivan varma siitä, että he ovat vuorella? Voitteko varmaan vakuuttaa, etteivät he vielä ole antautuneet?« »Sen teen minä, sennor,« keskeytti Henry Tresillian vilkkaasti.
Ja nyt,« jatkoi hän kääntyen don Julianon puoleen, »kootkaa kaksi sataa uljaimpia miehiänne ja liittykää meihin päivän valetessa Arispen ulkopuolella.« »Luottakaa minuun,« sanoi don Juliano Romero. Hän poistui nopeilla askelilla. Hänen maatilansa sijaitsi melkoisen matkan päässä kaupungista ja ehtiäksensä koota väkensä määrättyyn aikaan, oli hänen pitäminen kiirettä.
Eversti, itse yhtä liikutettuna kuin don Juliano, avasi sylinsä häntä vastaan. Mitä uutisia toi Henry mukanaan? Oliko matkue suotuisimmassa hyvinvoimisessa? Taikka oliko hän ainoa elossa oleva täydellisen tappion perästä? Henry, jota väkijoukko yhä edelleenkin ympäröi, ehti talolle, hyppäsi alas hevosensa selästä ja heitti rahustimet lansieerin käsiin, jonka eversti oli lähettänyt häntä vastaan.
Nuori upseeri meni, mutta tuli melkein tuokiossa takaisin. Nyt juuri kuului eversti Requennesin asuntoon asti tavaton melu torilta. »Huomatkaa,« sanoi nuori upseeri, »te odotitte sanansaattajaa, herra eversti, ja minä luulen, että tuolla ulkona on sanansaattaja, jota väkijoukko tuopi tänne.« Eversti ja don Juliano syöksyivät ikkunaan.
»Voinko luottaa siihen, että hoidatte jaloa eläintäni?« sanoi hän. »Niinkuin itseenne, sennor,« vastasi sotamies. »Hevonen aina ennen ratsastajaa, se on niinkuin olla pitää.« Henry pisti lansieerin kouraan jotain, joka piti olla hänelle lisäkehoitukseksi ja astui taloon. Eversti ja don Juliano riensivät häntä vastaan. »Te tuotte mukananne epäilemättä huonoja uutisia,« kysyi maatilanomistaja.
»Mielelläni,« vastasi eversti, »mutta välimatka on liian pitkä voidaksenne nähdä piiritettyjä, jos kohta vielä olisivatkin vuorella.« »Se on yhdentekevä,« sanoi Henry, »en minä heitä tahdo katsoakaan.« »Mitä sitte?« kysyivät eversti ja don Juliano yht'aikaa. Henry Tresillian, joka asetti kiikarin silmiensä eteen, ei vastannut. Hän tarkasteli taivaan rantaa suurimmalla levottomuudella.
Don Juliano jäi muutamiksi hetkiksi ääneti ja nousi sen perästä päättävällä ryhdillä. »Eversti,« sanoi hän, »minä ymmärrän teidän epäilyksenne. Te olette vastuunalainen hallitukselle niistä sotajoukoista, jotka ovat teidän komentonne alaisia.
Mitä don Estevaniin ja hänen väkeensä tulee,« lisäsi hän, »niin huomaan, että asema vaatii retkeä kaikkien sotataidon sääntöjen mukaan ja että teidän apujoukkonne eivät ole liiaksi, don Juliano. Oletteko varma, sennor Tresillian, että voitte saattaa meitä lyhintä tietä? Me emme saa hetkeäkään kadottaa!« Nuori englantilainen hymyili. »Herra eversti!
Sen perästä seurasi kuormasto vaunuja, kuormana ruokavaroja, vettä ja rehuja sekä ambulanssivaunuja haavoitettuja varten. Vähän matkaa Arispen ulkopuolella yhtyi don Juliano Romero ja hänen kaksi sataa peoniansa säännölliseen ratsujoukkoon, jonka keskellä kuljetettiin muutamia tykkejä.
»Ennen kaikkea,« keskeytti don Juliano, »missä ovat meidän ystävämme?« »Verrattain hyvässä turvassa,« sanoi Henry, »jos heillä vaan olisi ruokavaroja, mutta tätä nykyä taitavat heidän varansa olla tyhjennetyt. Tuntevatko herrat paikan aavikossa, jota kutsutaan Salaperäiseksi vuoreksi?« »Ensi kertaa en kuule sitä nimeä,« sanoi eversti.