United States or Liechtenstein ? Vote for the TOP Country of the Week !
Marjan oli vallannut mieletön kauhu ja tietämättä, mitä teki, hän huusi: En minä tule! Sinä hukutat meidät! En minä teitä hukuta ... sanoi Juha hiljaa vaikeroiden kuin kauan sairastanut, kasvot taas velttoina, silmät painuen hetkeksi kiinni. Minnekä me lähdetään? kysyi Marja arasti. Kotiin päin kai vai tahdotko jäädä tänne ... sitä hoitamaan?
Katsotaan, katsotaan, innostui Juha, hyvillään, kun ei nyt näyttänyt vastaan panevan, vaikkei muuten mikään lahja kelvannut. Shemeikka jo upotti kätensä laukkuun, ja kun nosti, hulmusi hyppysissä silkkiliina, kellanpunainen, kukkaniekka, kahahti, levähti ja lennähti Marjan silmille. Onpa se, onpa se! ihasteli Juha. Mitä tuo maksanee? vavahti Marjan ääni, huivia levitellessä.
Enempää ei tyttö saanut sitä selitetyksi, kättään huiskuttaessaan ja taas itkuun purskahtaessaan. Juha riensi koskelle, Karjalan miesten valkamaan, johon toisten lähdettyä eilen oli jäänyt Shemeikan venhe. Se oli poissa. Hän riensi alemmaksi niemeen, josta voi nähdä kosken alijuoksun. Ei näkynyt muuta kuin valkeat kuohut mustaa pilveä vastaan, ja lohi loikkasi ilmaan niskasuvannossa. Turhaa se on!
Ei ole muuta saatua kuin äidin jokakesäiset kiusat. Sen toki saanen vaatia, että veljet tässä hädässä avun antavat. Ensi kerran pyydän, mitä pyydän. Enkä nytkään pyydä, jos eivät itsestään tahtone tarjota. Kuta lähemmäksi Juha vanhaa kotiaan tuli, sitä raskaammalta tuntui airo. Käynhän kuitenkin levähtämässä, näenhän, mitä aikovat. Suuri ja vanha oli talo, jonka rannassa Juha pihaan kohosi.
Enkä minä enää saata sitä sille milloinkaan tunnustaa. Hän hyökkäili edestakaisin ... ovelle ja pois ... ikkunaan ja pois... Minä sanon sen sille sittenkin! Ja kun olen sanonut, juoksen koskeen. Tai en sano mitään, vaan juoksen kuitenkin... Jako jätän heille lapsen? Nytkö, kun Juha juuri lupasi ottaa sen omakseen? En minä nyt voi ... en nyt vielä.
Jos tekisin niinkuin tehtävä olisi, tuohon heittäisin heidän talonsa. Tuskin rannasta nousee, niin jo alkaa eikä lakkaa ennenkuin on haukkunut äänensä painuksiin ja vielä sittenkin kähäjää. Mistä se haukkuu? Vein muka suuresta suvusta heidän parhaansa ... oli liian hyvä minulle. Liian hyvä sinulle? Kuka? Juha.
Ja Shemeikka hyrähteli mukana matkien, Marjan kanssa silmät silmissä sitä nauraen. Se vielä solkea puuttuu. Anna solkikin, anna solkikin, jos on! kehoitti Juha. Onhan minulla jo solki, sanoi Marja. Vaskinenko vai? kysyi Shemeikka. Jospahan minulla kultaisia. Vaski palttinan pitäjä, kulta silkkisen sitoja. Kultako? päivitteli Marja. Juha näki, että sen teki sitä mieli.
Minä olen hänelle, niinkuin olisi palannut kyliltä jostakin. Olkoon omassa vallassaan, kertokoon, mitä tahtoo ... tai ei mitään. Juha käesteli ja palasi vasta iltamyöhällä. Missä Marja on? kysyi hän Kaisalta. Meni kylvettyään aittaansa. Hieroitko, hoitelitko? Ei antanut, tahtoi kylpeä itsekseen. Pitää liikkua hiljaa, että saa nukkua. Vie lehmät yöksi hakaan, etteivät kellojaan kalkuttele ja ammu.
Mutta mielellään hän ei mennyt. Ja minkä tähden se semmoinen puhe on pantu minun syykseni, että minä olen sen nähnyt tai sanonut mielellään menneen, joka en ole kun olen itkenyt kuollakseni! Elä nyt, Kaisa, itke, enhän minä ole uskonut. Olette tekin, itsekin olette semmoista omasta emännästänne uskonut. Vielä suuremmalla varmuudella odotti Juha nyt Marjaa.
Sillä mitenkä sen saa, kun sitä ei tahdo... Silloin kuului hakkausta kasken alipäästä, niinkuin semmoisen, joka ei oikein osaa. Juha ponnahti pystyyn, mutta ei nähnyt muuta kuin huojahtelevia lehviä. Olisiko se Marja? Olisiko tuonut päivällisen ja alkanut kerppuja katkoa? On ehkä ollutkin siellä kuinka kauan, enkä ole huomannut? Ei se ollut Marja. Oli Kaisa.