United States or Singapore ? Vote for the TOP Country of the Week !
Rouva Adélaïde, joka oli tavallista hengästyneempi, näytti vastustavan miehensä pyyntöä ja sanoi vihdoin milt'ei kovaan: Ei, kultaseni, minä en voi, minä en osaa. Silloin poistui hänen miehensä nopeasti, meni Jeannen luo ja sanoi hänelle: Tahdotko tulla hiukan kävelemään kanssani, lapsikulta? Jeanne joutui kokonaan hämille ja vastasi: Niinkuin haluat, isä. Ja he menivät ulos.
Portilla odotti roteva viidenkolmatta vuoden vanha talonpoika, joka tervehti ystävällisellä äänellä, aivan kuin hän olisi tuntenut Jeannen jo kauan: Hyvää päivää, rouva Jeanne; kuinka voitte?
Sen surina herätti Jeannen ajatuksistaan, hän nosti silmänsä nähdäkseen hyönteisen, mutta ei huomannut muuta kuin sen varjon, joka kuvastui valkoiselle katolle... Sitten hän ei kuullut siitä enää mitään. Hän kuuli vain pöytäkellon kevyen tikutuksen ja erään toisen hiljaisen äänen tahi oikeammin melkein huomaamatonta sihinää.
Lämmin, syvä usko Jumalaan valaisi ja ilahdutti tätä yksitoikkoista jokapäiväiselämää. Kodin puutarha oli aivan kirkon ääressä. Jeannen oli niin helppo päästä sinne vapaina hetkinään ja vaipua pyhäin kuvien edessä hiljaiseen rukoukseen. Kun kello soi auringon laskiessa, lankesi hän aina polvilleen ja kiitti kuluneesta päivästä. Joskus unohti vanha lukkari soittaa iltarukoukseen.
Jeanne ei vastannut mitään, katsoi vain maahan pitkin suoraa, melkein jo näkymätöntä jälkeä, johon oli kasvanut ruohoa. Se oli paronittaren jalan jälki, joka oli kadonnut kuten muisto katoaa. Ja Jeannen sydäntä kouristi kirpeä suru. Hän tunsi olevansa yksin elämässä, kaukana poissa koko maailmasta. Julien jatkoi: En toivo sen parempaa. Pelkäsin sen olevan sinulle vastenmielistä.
Tämä tyytymätön äänen sävy liikutti Jeannen mielen niin, että hän yht'äkkiä kääntyi Julien'iin päin pyytääkseen anteeksi, häneltä. Mitä sitten tapahtui? Siitä ei Jeanne muistanut mitään, sillä hän oli kuin sekaisin; hänestä tuntui vain, että Julien peitti hänen huulensa loppumattomin, kiitollisin suudelmin. Sitten Julien oli hänelle jotakin puhunut ja hän vastannut hänelle.
Jeannen huulilta oikein sateli sanoja ja kaikki tuli kerrotuksi ihan perin pohjin puolessa tunnissa, ehkä muutamia pikkuseikkoja lukuunottamatta, jotka siinä ryöpyssä häneltä unohtuivat. Sitten meni nuori rouva myttyjään aukaisemaan. Rosalie, joka oli liikutettu hänkin, auttoi häntä.
Eräänä aamuna se vihdoin tavattiin kuolleena ja se oli suuri helpoitus. Talvi alkoi ja Jeannen valtasi voittamaton epätoivo. Se ei ollut tuota kirpeätä kipua, joka raatelee sydäntä, vaan synkkää, kolkkoa alakuloisuutta. Ei mikään huvittanut häntä. Ei kukaan välittänyt hänestä. Talon portin ohitse kulkeva valtamaantie oli milt'ei aina tyhjä.
Tästä alituisesta kiinniottamisesta ja irtilaskemisesta avautui ja sulkeutui kylmä suihku räiskyttäen vettä heidän kasvoihinsa, kaulaansa, vaatteilleen ja käsilleen ja sirotellen pisaroita kuin helmiä heidän hiuksiinsa suudelmien vaihtuessa toiselta toiselle samassa ryöpyssä. Yht'äkkiä valtasi Jeannen rakkauden puuska.
Vihdoin ryhtyi hän taas puhumaan, mutta muuttuneella itkevän naisen äänellä: Kun olimme palanneet ... sieltä ... matkaltamme, ... milloin hän sitten alkoi uudelleen? Sisäkkö raukka, joka oli aivan luhistunut maahan, änkytti: En ... ensimmäisenä iltana hän tuli. Joka ainoa sana raateli Jeannen sydäntä.