United States or El Salvador ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hänen miehensä, joka myöskin oli ihastunut, katseli häntä hellittämättä, tavoitteli alinomaa hänen kättään, ja kosketti hänen pukuaan. Näytti kuin rakkaus olisi kasvanut hänessä kaksinkertaiseksi. Eräänä iltana hän sanoi Jeannelle: Tämä on onnemme päivä. Gilberte ei ole koskaan ollut näin herttainen. Hän ei ole enää huonolla tuulella eikä vihainen. Tunnen, että hän rakastaa minua.
Niinkuin jo sanoimme, niin tuo ei ollut muuta kuin "tuulen tupia", koska nämä nuoret olivat ihan köyhät ja ainoastaan uutteralla työnteolla he jotensakin taisivat tulla toimeen. Mutta silloin ääni, jota Pierre ei kuullut, rupesi puhumaan Jeannelle Pierren äänellä, samalla kun toinen ääni puhui Pierrelle ihan niinkuin Jeanne, vaikka se ei ollutkaan Jeanne, joka ei edes sitä kuullutkaan.
Ja odottamatta lähtivät he silloin nelistämään aivan kuin haluten paeta jonnekin, päästä jonnekin kauas, hyvin kauas. Silloin tuntui Gilberte kiivastuvan. Hänen kova äänensä kaikui toisinaan tuulen kantamana jäljelle jääneiden korviin. Sen kuullessaan kreivi hymyili ja sanoi Jeannelle: Vaimoni ei ole joka päivä hyvällä tuulella.
Yhtäkkiä lähti sieltä jänis loikkaamaan, pelästyttäen nuorta tyttöä, ja puikki sitten mäen rinnettä myöten, kadoten ruohikkoon meren äyräälle. Aamiaisen jälkeen, kun rouva Adélaïde vieläkin väsyneenä halusi levähtää, esitti paroni Jeannelle kävelyä Yport'iin saakka.
Vaunuista astuttiin ulos lähellä Yport'ia, ja sitä mukaa kuin kuljettiin kylän läpi, ilmestyivät merimiehet uusissa tamineissa asuntojensa eteen, nostivat lakkiaan, kättelivät paronia ja seurasivat heidän perässään kuin jotakin juhlakulkuetta ainakin. Varakreivi oli tarjonnut käsivartensa Jeannelle ja astui hänen kanssaan muitten edellä.
Julien selitti Jeannelle rakennuksen kaikki eri osat kuin asiaan hyvin perehtynyt talossakävijä ainakin. Hän käyttäytyi aivan kuin olisi ollut talon isäntä ja puhui ihastuneena sen kauneuksista. Katsopas tuota portaikkoa! Eikös olekin suurenmoinen rakennus!
Hänellä oli erityinen syy vihata Jeanne d'Arcia, sillä tämän retki Pariisiin oli saanut aikaan liikkeen Beauvais'sa, joka oli karkoittanut englantilais-ystävällisyydestään vihatun piispan. Hän vannoi Jeannelle kostoa ja hän piti sanansa. Viekkaana, tunteettomana ja voimakkaana tuli hänestä etevin ase viattoman tyttöraukan tuomitsemiseen.
Laivan päällikkö, joka oli vanha, lyhytkasvuinen, kovassa, suolaisessa tuulessa ahavoitunut, ruskettunut, kuivunut ja kuihtunut mies, ilmestyi kannelle ja sanoi Jeannelle äänellä, joka oli käynyt käheäksi kolmekymmentä vuotta kestäneestä komentamisesta ja oli loppuun kulunut myrskyssä huutamisesta. Tunnetteko tuota hajua? Jeanne tunsi todellakin väkevän, omituisen, villien kasvien hajun.
Avovaunut ajoivat esille ja rouva Adélaïde tuli alas huoneestaan juhlapukuisena Rosalien taluttamana, joka ällistyi niin herra de Lamare'n hienon olemuksen nähtyään, että äiti oikein kuiskasi: Kuulkaas, varakreivi, luulenpa, että sisäkkömme on teihin oikein ihastunut. Varakreivi punastui korviaan myöten, mutta ei ollut sitä kuulevinaan, ja siepaten ison kukkavihkon hän ojensi sen Jeannelle.
Kun hän eräänä iltana oli lopullisesti järjestämässä tätä asiaa erään asioitsijan luona, sai hän halvauksen ja kaatui maahan. Jeannelle lähetettiin ratsastaja viemään kiireen kautta sana. Kun hän saapui, oli paroni kuollut. Hän vei isänsä Peuples'iin ja oli nyt niin lamassa, että hänen surunsa oli pikemmin henkistä tylsyyttä kuin epätoivoa.