United States or Panama ? Vote for the TOP Country of the Week !
Nyt on kaikki ohitse, Martha. Solferino on ratkaissut kohtalomme, me olemme voitetut! Näin sanoen riensi isäni eräänä aamuna siihen paikkaan puutarhassa, jossa istuin työskennellen varjoisten lehmusten alla.
Istuin eräänä aamuna elokuun alkupäivinä ja katselin ulos kirjaston avonaisesta akkunasta, josta oli laaja ja komea näköala. Minusta näytti, kuin olisi etäältä haamoittanut joukko ratsastajia, joka liikkui linnaa kohden. Preussiläinen majoitusväestö, ajattelin minä ja menin hakemaan kiikaria. Oikein. Noin kymmenen ratsastajaa huojuvat mustanvalkeat viirikkeet keihäiden kärjissä.
Kun minä jälkeen puolenpäivän näissä ajatuksissa istuin pappilassa, jossa puhuttiin kaikenlaista, ilmestyi äkkiä eteeni kasvot kotoa, kalpeina ja vaivattuina, ja kohta kävi minulle selväksi, että mies jonka nämä kasvot olivat, kamppaili vimmatusti päästäksensä kuohuvista hyökylaineista ylös kalliolle. Se ei ollut kukaan muu kun meidän renkimme Antti.
Erään kerran, kun istuin yksikseni puiston yksinäisimmällä penkillä ja itkin häpeän sitä tunnustaa ilmaantui hän kuitenkin yht'äkkiä luokseni ja kysyi kohteliaasti, saisiko hän tehdä minulle seuraa. Olkaa hyvä, vastasin minä. Luulin teidänkin menneen tuolle suurelle huviretkelle majakkamaalle, sanoi hän.
Oi Lents, eilen kun minä istuin täällä yksinäisyydessäni, tuli ensi kerran eläissäni mieleeni, etten vielä ikinä ole tuntenut, mimmoista oikeastaan on rakastaa toista kaikesta sielustansa.
»On se niin korea, että sille tarjotaan luut lihoista, päät kaloista, kuoret leivistä kovista ja saa seistä oven suussa orren alla, kahden kattilan välissä, kun sinne menee kärkkymään», sanoin minä hyvin kolkolla äänellä. Pekka kävellä vihmoi kotiin, minä jäin työhöni. Leikkasin muutaman lyhteen, lähdin huvikseni kävellä völäilemään pitkin piennarta. Menin metsään, istuin kivelle.
Lapsellisen ikävä tunne, tuo, että olin unohduksiin joutunut, ett'en oikein olisi kenenkään oma, että niille henkilöille, joita rakastan ja kunnioitan, olisin noin mitättömän arvoisena valtasi hetkeksi sydämmeni. Minun täytyi itkeä ja nenäliina painettuna silmieni eteen, istuin vielä, kuin pruustinna Pultti, joka pihalta oli nähnyt minun istuvan akkunan ääressä, tuli sisälle.
Olin suorittanut tohtorin tutkintoni, yliopistovuoteni olivat loppuneet, ja joulun tienoilla istuin taas reessä matkustamassa kotia päin. Tämän kotimatkani ensi päivä on vielä mielessäni niin selvänä kuin se olisi ollut eilinen päivä. Lunta oli tullut runsaasti ja kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha.
Tämän näin ja sydämmeni riutui, Kyynel juoksi poskellein, Enkä ymmärtänyt miksi itkin, Mutta näinhän taivaan maan. »Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll' Taivaan korkee sali on, Siellä lamput, kultakruunut loistaa, Siell' on istuin Jumalan.» Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall' Kaukametsä haamottaa, Siellä ompi onnellisten mailma, Siellä autuitten maa.
Tuntui siltä kuin ne yhä enemmän olisivat kadottaneet kärsivällisyytensä, ja kerran kun istuin korkealla setripuussa, keräytyivät ne ikäänkuin neuvottelemaan puun alle. Yhtä aikaa kaikki kohottivat kärsänsä ilmaan ja alkoivat pitää niin kovaa ääntä, että metsä kaikui. "Sitten ne polkivat ja kuokkivat maata puun juurien ympärillä ja katselivat äkeissään minuun.