United States or Palau ? Vote for the TOP Country of the Week !
Minä heräsin autuudentunteesta, joka oli liian suuri tässä elämässä kannettavaksi, minä heräsin, oi! poissa olivat ruusut, poissa ihana, immyt, mutta minä olin niinkuin ennenkin jäykkä, ruma, iloton kallio.
Niin päivyt hellästi silloin paistoi, Mun Herran' hyvyyttä, heijasti, Ja sielus hyvyyttä silmäs loisti Ja tuntos puhtautta tulkitsi. Ja sinijärvellä, muistanetko? Min rannall' oltihin, kangastus Niin kaunis nähtiin ja kangastukset Loi kauniit meillekin rakka'us. Sen muistan päivän, kun ensi kerran Sun, immyt armas, mä silmäs näin. Ja muistan, että siit' ai'ast' asti Et enää häipynyt mielestäin.
Jos joku vapiseva vanhus, tai köyhä emoton orpo kierteli mieron kylmää erää, hän ehkä voi kertoa lapsilleen, kuinka eleli entiseen aikaan näillä ilmoilla immyt, joka, vihkiytyen Herralle, eleli elämänsä kukkais-vuodet siunaavana hyväntekijänä.
Kultaisena tulvaili valovirta laajasta akkunasta suojaan, jossa oli kaunista jos mitä. Olihan tuossa rintakuvia, kukkia, siroja, kultaan kuvattuja kirjoja, avara, ihana maisema kuva, paitsi muuta pientä silmän ihastusta. Näitäpä kukkanen vaan ei paljon näkemäänkään joutunut, sillä iloisesti tepsutteli immyt paikasta toiseen, eikä pysynyt hetkeäkään hiljakseen.
Harzin vuoristossa elok. 1889. Rintaan voimakkaasen nojauupi immyt hienon hento, ihanainen, silmissänsä autuus kuvastuupi tällä hetkellä hän vain on nainen: murheet maailman hän unhottaapi, noin kuin uinahtaa hän tuossa saapi sulhon rintaa vasten. Elo autuasten tunteen täysi valta yksin on.
HERTTUA. Nyt, poika, laulu tuo, jonk' eilen lauloit! Cesario, se on vanhaa, korutonta; Kutojat, kehrunaiset taivasalla Ja pitsin ompelijat nuoret immet Hyräävät sitä; suoraa totuutt' on se, Se viattoman lemmen kieltä haastaa Kuin entisaika. NARRI. Joko laulan, herra? HERTTUA. Jo, laula, laula. Tule pois, tuoni, tule, Lepo mulle haudassa suo! Kule pois, henki, kule! Mun on tappanut immyt tuo.
Kuin Afrodite kultainen, tytär kukkea Briseun, kun näki Patroklon tylyn vasken viiltämät vammat, vaipui vaikertain yli ruumiin, parmahiansa raateli, hohtelevaa repi kaulaa, muotoa sorjaa, itkien immyt noin jumalainen vaiteli, virkkoi: "Armas Patroklos, minun koidon ystävä kallein!
Rintaan voimakkaasen nojauupi Immyt hienon hento, ihanainen Silmissänsä autuus kuvastuupi Tällä hetkellä hän vain on nainen: Murheet maailman hän unhottaapi, Noin kun uinahtaa hän tuossa saapi Sulhon rintaa vasten. Elo autuasten Tunteen täysi valta yksin on.
Sen kietoi vaippahan kurjimpaan: »Nyt vaappuvat vainajat Tuonelaan!» Hän mättään istua sai kanervasta Ja soudatti lasta Näin rauhaan parhailla lauluillaan. Soi, soi, kaisla! Soi, soi, kaisla, Laineet loiskikaa! Pien' Aune, immyt puhtahin, Nyt missä taivaltaa? Hän huus kuni ammuttu sorsa, kun hukkui hän, Ol' aika kevään viherjän. Maailma hälle nurja ja aina armoton Se koski mieleen hentohon.
Sen muistan päivän, kun ensi kerran Sun, immyt armas, mä silmäs näin. Sen muistan päivän mä aina, aina, Se konsaan häivy ei mielestäin. Se päivä armas ol' suvipäivä, Ja kukat vast' oli puhjenneet, ja puhjennut vast' olit kukaks' itse, Siit' ai'at pitkät on vierineet.