United States or Réunion ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ei mikään kiihoitus, houkuttelu tai palkinto vaikuta yhtä tehokkaasti, kuin tieto, etteivät ainoatkaan säteilevät tytön kasvot hymyile veltolle ja kunnottomalle velvollisuuksiensa laiminlyöjälle. Nykyajan naimattomat »vanhat pojat» ovatkin melkein kaikki poikkeuksetta henkilöitä, jotka eivät ole kunniakkaasti voineet suorittaa elämäntehtäväänsä.
STANLEY. Norfolkin herttua John, lord Walter Ferrers, Sir Robert Brakenbury ja sir William Brandon. RICHMOND. Haudatkaa heidät arvonmukaisesti, Ja armo julistakaa paenneille, Jotk' alamaisiksemme palajavat. Ja sitten, kautta pyhän sakramentin, Puna- ja valkoruusun yhdistämme: Hymyile, taivas, näiden sovinnolle, Joidenka eripuraa kauan karsoit! Ken petturi ei tähän sano aamen?
Kunnevar on rinnan purppurantummaa huokausta. Kunnevarin silmät katsovat syttyvän totisina, mutta punervat sanat värähtävät huulille niihin silmiin katsoessa, ja käsi vavahtaa, kun se kajoo hänen kalpeaan käteensä. Parsifal riutuu himmeänä, kun hän istuu raukeasilmä Kunnevarin edessä, joka ei koskaan hymyile, mutta hivelevinä jäävät ne totiset tummat silmät hänen uniinsakin.
Tuossa istui vinosti vastapäätä häntä kaksi herraa, jotka ahmivat häntä katseillaan... Miten he uskalsivat katsoa häneen noin ... tietysti siksi, että hänen hymynsä antoi heille siihen aihetta... Nyt hän taas hymyili tuota harmillista, sopimatonta hymyä... Eugenin kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen silmänsä välähtivät... Noin ei hymyile kunniallinen vaimo ... kas, miten he kuiskuttelevat keskenään ... ja miten he katsovat häneen... Hänen teki mieli mennä sisälle vaunuun, antaa korvapuusti molemmille herroille, vetää Doran mukanaan ulos ja sanoa hänelle, että hän käyttäytyi sopimattomasti, julkeasti...
CASSIO. Hän puhuu suoraa kieltä, rouvaseni; häntä pitää enemmän soturina kuin oppineena arvostella. Hän tarttuu hänen käteensä; niin, oikein! Kuiskuttelevaan! Tuollaiseen pieneen lukinseittiin kiedon minä kärpäsen, Cassion suuruisen. Niin, hymyile hänelle, hymyile! Tartut kuin tartutkin vielä omiin kiemuroihisi. Oikein puhuttu, aivan niin!
Et aavista sinä leyhkien leikiten, Kuiskeessa perhon, kastehen suudellen, Kuink' ystäväin sulo suosio kohta haihtuu, Ja murhekyyneliin ilo vielä vaihtuu. Oi, miks' tuo "tulkohon" Kaikkivaltiaan Ei suonut onnes kukkia ainiaan? Miks' ei ole päivä kaunis niinkuin aamu? Miks' aina ei sua hurmaa onnen haamu? Hymyile vaan, sinä pikku viaton!
Tuon kirjeen mulle töykkäät katseella Niin töykällä. Jos suvisanomia, Niin ensin hymyile; jos talvisia, Hymyile yhä! Puolisoni käsi! Tuo kyinen Rooma viekkaampi on häntä; Hänt' uhkaa vaara. Puhu, mies; sun kieles Voi taittaa kauhun, joka lukiessa Mun tappaa voisi. PISANIO. Lukekaahan, rouva, Niin näette, kuinka mua, kurjaa miestä, Ivainen onni seuraa.
ah, sielu autuas, mi piilet riemus sisällä, tee nyt mulle tiettäväksi, mik' on sun saattanut niin liki mua. Ja lausu, miks ei tässä taivahassa soi Paratiisin sulosoinnut, jotka niin hartahina alemmissa helkkää.» »Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös», hän vastas; »syystä siitä ei soi laulu, mist' ei myös hymyile Beatrice täällä.
Hän kertoi, miten suuri heidän onnensa oli ollut ja miten lyhyt. »Sinä ymmärrät nyt», lisäsi hän silmin seuraten aurinkoa, joka vaipui lumipeitteisten tunturihuippujen taakse, »ettei mainen onni minulle hymyile. Semmoista on elämäni kuin tuo aleneva aurinko. Muille maille on se menemässä. Sieltä onneni etsin. Mutta», jatkoi hän, »kunpa elämäni kuitenkin noin saisi heittää heijastuksen jälkeensä!
Hymyile sinä aina minun majani pyhimmässä paikassa. Hän jatkoi jälleen kävelyään. Olisiko enää mitään mahdollisuutta uuden elämän alkamiseen? Eikö vanha tottumus vaatinut saman suunnan jatkamista? Niin ei saisi tapahtua.